Heiskanen-Mäkinen vice versa

Jokainen aloitteleva väitöskirjan tekijä kammoaa yhtä kysymystä: ”Niin mistä sä teitkään sitä sun väitöskirjaasi.” 

Älkää nyt käsittäkö väärin, kaikki puhuvat omasta tutkimuksestaan mielellään vaikka tuntikausia, mutta ne tilanteet, joissa tämä kysymys esitetään, ovat yleensä sellaisia joissa vastauksen odotetaan kestävän tuntikausien asemesta sellaiset 7 sekuntia. Lisäksi kysyjää ei useinkaan kiinnosta niinkään vastaus vaan takanasi oleva boolikulho, ja hän harvemmin tietää tutkimuksesi aihepiiristä yhtään mitään. Kun esitettyyn kysymykseen vastaa jotain, oikeastaan mitä tahansa, seuraa jatkokommentti ”aaa, siis tutkit tätä ja tätä” joka on aina aivan eri asia kuin mitä olet oikeastaan tarkoittanut. Vielä pahempi tilanne on, jos kysyjä todella tietää aiheestasi jotain, jolloin hän pystyy arvioimaan jokaisen sanomasi sanan ja asettamaan sen kontekstiin. Huh, konteksti, tutkijan pahin vihollinen.

Ratkaisuna tähän monet ovat kehittäneet tutkimuksestaan yhden yleispätevän lauseen, joka saattaa kyllä tarkoittaa jotain. Ymmärrys, tulkinta ja muistaminen ovatkin sitten toinen juttu.

Jotta Heiskanen-Mäkinen ei uusintaisi tätä toimintamallia, ja myös osittain testataksemme (toistaiseksi) täydellistä yhteistyötämme, päätimme kokeilla mitä me osaamme kertoa toistemme väitöskirjatöistä. Seuraavissa kappaleissa siis täydennämme tummennetut lauseet koskien toistemme tutkimuksia, Heiskanen kertoo Mäkisen työstä ja Mäkinen Heiskasen työstä. You get the picture. Jos tämä ei mene täysin pieleen, analysoimme lopussa mitä sitä oikeastaan on tullut ymmärrettyä.

Heiskasen väitöskirja: Panoksena hyvinvointi (hieno työotsikko muuten!)

Heiskanen tekee väitöskirjaa rahapelaamisesta. Hän on erityisesti kiinnostunut ongelmapelaajista tai oikeastaan ongelmapelaamisesta sosiaalipoliittisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Heiskanen tutkii sitä, miten peliongelmat vaikuttavat kokonaisvaltaisesti pelaajan hyvinvointiin. Väitöskirjan keskeinen tutkimuskysymys on haastava määritellä tarkkaan, mutta liittyy varmasti siihen, minkälainen ilmiö ongelmapelaaminen on. Esimerkiksi kuinka laajalle levinnyttä se on, minkälaisia ongelmia ongelmapelaaminen aiheuttaa yksilön hyvinvoinnille (esim. sosiaaliset suhteet, talous, työelämä jne.) ja miten näihin hyvinvointivajeisiin voitaisiin puuttua jatkossa entistä tarkemmin. Lisäksi satunnaisissa keskusteluissa Heiskanen pohtii usein sen oikeudenmukaisuutta että yhteiskunta kerää pelien kautta rahaa myös niiltä, joilta pelit vievät kaiken. 

Kyseisen aiheen tutkiminen on tärkeää, koska peliongelma ei ole yksittäinen ongelma, vaan on usein yhteydessä moniin muihin sosiaalisen elämän ongelmiin. Lisäksi on olennaista pohtia sitä, että joidenkin tutkimusten mukaan (tähän Heiskanen laittaisi lähteen) hyvin pieni joukko kaikista pelaajista pelaa suuren osan kaikista pelatuista rahoista. Siten on mahdollista, että juuri kaikkein heikompiosaisimmat, ne joille pelaaminen on ongelma, päätyvät menettämään paljon muita enemmän. Tämä ei varmaankaan mene ihan näin, mutta en nyt täsmälleen muista miten. Heiskasen tutkimusta kannattaisi rahoittaa, sillä ongelmapelaaminen on tärkeä sosiaalipoliittinen aihe, uudenlainen yhteiskunnallinen ongelma, johon puuttumiseen vaaditaan lisätietoa ja tutkimusta. Lisäksi toistaiseksi pelailua on tutkittu kaikenlaisista hassuttelunäkökulmista, siellä Tampereellakin on se joku pelitutkimuslaitos, missä ne vaan WoWittaa päivät pitkät ja ehkä kaljaakin juovat eivätkä istu kaikkia päiviä arkistossa, kuten Heiska on tehnyt viime viikkoina. (No okei, yhdet kaljat juotiin lounaalla toissaviikolla.)

Tähän mennessä Heiskanen on saanut aikaan yhden julkaisun THL:ssä nettiriippuvaisuudesta. Lisäksi Heiskanen on puhunut ainakin kahdessa kotimaisessa konferenssissa ja yhdessä kansainvälisessä tapaamisessa tutkimuksestaan. Parhaillaan Heiskanen kirjoittaa paperia konferenssiin joka on briteissä huhtikuussa. Lisäksi Heiska on aktiivinen osapuoli Heiskasen-Mäkisen linjassa. Go Heiska! Heiskasen suurimmat haasteet ovat olleet aineiston hankkiminen, joka vaikuttaa yllättävän työläältä. Heiskanen kuitenkin handlaa tilanteen hyvin, kuten aina.

Populaari kadunmiehen lyhennys Heiskasen aiheesta olisi: onko se reilua, että valtio ottaa köyhiltä rahat pois hassuttelun ja hauskanpidon nimissä? Won’t someone please think of the problem gamblers?!

Heiskasen kommentit Mäkisen tietouteen: Selvästi Mäkinen on kuunnellut tarkasti ajatuksiani ja esittää väitöskirjani lähtökohdat mielenkiintoisista näkökulmista. Kokeilu on ainakin tähän saakka siis onnistunut! Mäkisen tiivistys herättää kuitenkin miettimään, suhtaudunko aiheeseeni liian ryppyotsaisesti ja pauhaan liikaa ongelmapelaajien asemasta rahapelijärjestelmässä? Ehkä minunkin pitäisi vähän kokeilla WoWia (tai edes Mahjongia), ja päästää tutkimukseeni kulttuurisia näkökantoja?

Mäkisen väitöskirjan otsikko on englanniksi ja niin kovin monisanainen, että en sitä kuollakseni muista. Muistan, että se on tosi hyvä, ja että siinä mainitaan sanat responsibilization ja surveillance. Alussa on nokkela kysymys.

Kollega Mäkinen viereisessä huoneessa kirjoittaa väitöskirjaansa liittyen valvontaan, valvonnan vastuisiin ja sen uusiin muotoihin, erityisesti nettikameroihin liittyen. Mäkisen keskeinen tutkimuskysymys muotoutuu valvonnan vastuuttamisen ja valvonnan arkipäiväistymisen kautta. Hän tutkii väitöskirjassaan valvonnan muotoja tavallisessa elämässä ja sitä, miten valvonnan vastuut jakautuvat – ja kuka ne jakaa. Mäkisen väitöskirjatyöhön liittyy olennaisesti myös esimerkiksi vaalikopissa Venäjällä seksiä harrastavien ihmisten katseleminen Youtubesta. Kuka valvoisi Mäkistä?

Aiheen tutkiminen on ensisijaisen tärkeää, koska valvonta lisääntyy ja tulee yhä enemmän osaksi jokapäiväistä elämäämme. Valvonnan eri muotoja tulee tutkia, jotta pystymme ensinnäkin huomioimaan ne ja toisekseen esittämään niitä kohtaan kritiikkiä. Tallennumme päivittäin mitä moninaisimmille kameroille, mutta sen lisäksi käytämme valvontaa enenevissä määrin itse. Elämmekö pian vuodessa 1984 Orwellin tapaan, vai sijoittuuko valvonnan lisääntyminen kivuttomasti ajatusmaailmaamme?

Mäkisen tutkimuksen rahoittajat ovat sijoittaneet resurssinsa hyvään kohteeseen, koska meidän tulee tutkia sitä maailmaa jossa elämme ymmärtääksemme sitä paremmin. Mäkisen tutkimusta kannattaisi rahoittaa, koska valvonnan muotojen ja sen vastuiden tutkiminen on ajankohtaista ja yhteiskunnallisesti hyödyllistä, ja tuloksia voi hyödyntää myös päätöksenteossa, ainakin ideologisesti päätöksenteon taustalla. Ja onhan se kiva, että tyhjää venelaituria tai opiskelijoiden kahvinkeitintä aina joku silloin tällöin vilkaisee, nimittäin Mäkinen ruudun takaa.

Tähän mennessä Mäkinen on osallistunut aktiivisesti keskusteluihin valvonnasta ja sen tutkimisesta yhteiskuntatieteissä sekä valvontaan liittyvissä että sosiaalitieteiden konferensseissa. Mäkinen tuntee jo hyvin tutkimuskenttäänsä, ja on vakiinnuttamassa paikkaansa oman tutkimuksensa ja lähtökohtiensa kautta tällä kentällä. Kuumeisesti Mäkinen myös kirjoittaa ensimmäisiä artikkeleitaan, jotka ilmestyvät aiemmin kuin arvaisikaan. Juuri eilen Mäkinen allekirjoitti ensimmäisen sopimuksensa kokoomateoksessa ilmestyvästä artikkelista, josta palkkioksi hän tulee samaan yhden (1) kappaleen kyseistä teosta. Rikkaat tutkijan kissanpäivät ovat siis vielä edessä.

Suurimmat haasteet Mäkisen väitöskirjaprosessissa liittyvät teoreettisen viitekehyksen muotoutumiseen (eikö meillä kaikilla?). Sijoittaako empiirinen aineisto vastuuttamisen keskusteluihin tai kansalaisuuden teorioihin? Kenellä valta on – vai onko se todella siellä prosesseissa, ja paluu Monsieur Foucault’hon edessä? Mäkisen pohdinnat aiheesta antavat kuitenkin viitteitä siitä, että teoreettisia läpimurtoja on vielä luvassa.

Kadunmies lyhentäisi Mäkisen väitöskirjan aiheen ”Valvonnan vastuiksi ja uusiksi muodoiksi”, ja väitöskirjasta on sen valmistuttua iloa ja hyötyä varmasti jokaiselle (kameralle tallentuneelle) tallaajalle. Tärkeä käsite Mäkisen väitöskirjassa on ”schmurveillance”, joka viittaa alkuperäiseen termiin ”surveillance”, mutta on rutkasti hauskempi.

Mäkisen kommentit Heiskasen kuuntelutaitoihin: Heiskanen osuu asian ytimeen. Vastuuttaminen schmastuuttaminen valvonnan hupi- ja iloittelukäytöt ovat olleet kovin lähellä sydäntäni viime aikoina – olenkin onnellinen että Heiskanen muistutti minua vähemmälle huomiolle jääneestä schmurveillance -käsitteestäni. Aion nostaa sen seuraavan konferenssiesitykseni otsikkoon. Teoreettisen viitekehyksen muotoutumisen haasteellisuudesta voinen todeta, että viimeksi tänään suunnittelin keskeisimmän tutkimusteemani vaihtamista. Vanhat faktat tullaan pian siis korvaamaan uusilla, paremmilla faktoilla.

”G’day mate!”

Olimme molemmat niin onnekkaita, että pääsimme tänä talvena hetkeksi pakoon Suomen kylmyyttä, ja mikä parasta, kaikista maailman paikoista AUSTRALIAAN VOI VELJET. Maalla onkin siis kunnia olla tapahtumapaikkana ensimmäiselle ’arvioita konferenssien vapaa-ajanohjelmasta’ - palstallemme. 

Mäkinen on haastava nimi nimilappujen tehtailijoille.

Heiskanen osallistui Melbournessa järjestettyyn rahapelialan konferenssiin marraskuussa ja Mäkinen valvontaa käsittelevään konferenssiin Sydneyssä helmikuussa

Sydneyssä ja Melbournessa vasta kovaa tiedettä tehdäänkin, mutta tutkimus sikseen, arvioimme edellä mainittuja konferensseja seuraavissa kategorioissa:

1. Konferenssien tarjoilut
2. Konferenssiohjelman ulkopuolinen vapaa-aika
3. Saatujen käyntikorttien määrä

Konferenssien tarjoilut 

Australialaiset ilmiselvästi pitävät täytetystä leivästä, koska neljää erilaista leipää oli tarjolla lounailla sekä Melbournessa että Sydneyssä. Lisäksi oli mm. hedelmiä, nuudelisalaattia ja seesamikanaa. Lounas koostui lähinnä asioista, joita voi syödä seisaaltaan ja yhdellä kädellä. Joissain tapauksissa (jos esimerkiksi hotellin aamiainen olisi maksanut 32 dollaria, eikä ennen aamun sessioita ehtinyt Subwayhin, koska oli nukkunut niin myöhään kuin mahdollista johtuen edellisen illan iltaohjelmasta) kahdella kädellä, kulman takana, niin paljon kun suuhun kerralla mahtui. Asteikolla yhdestä kasipuoleen arvioimme australialaisen konferenssilounaan seiskan veroiseksi.

Cocktail-tilaisuuksilla oli tarjolla yhteensä määrätön määrä valkoviiniä, punaviiniä ja kuohuviiniä. (Laskemista hankaloittaa se, että viinitarjoilun alkaessa Mäkinen oli matkalla sairaalaan kuumeen kourissa, ja on täten vain huhupuheiden varassa siitä pohjattomasta viinikarahvista, joka kiersi pöytää kanapeiden jäljessä.) Heiskasen havaintojen mukaan, vastoin suomalaista tapaa jossa viinitarjoilu on usein asetettu cocktail-tilaisuuden alkaessa pöydälle ja lasien määrän hupenemisen voi omilla silmillään havaita (ja luonnollisesti käyttäytyä sen mukaisesti), tulivat viinit Australiassa janoisen luokse tarjoilijapoikien ja -tyttöjen käsivarsilla, nätisti tarjottimelle aseteltuina. Uudestaan ja uudestaan.

Australiassa osataan siis todella huolehtia vieraiden viihtymisestä. Pientä miinusta siitä, että lounasjuomana oli ainoastaan mehua. Ei pieni lasi viiniä ole koskaan kenenkään (konferenssi)suoritusta haitannut.

Konferenssiohjelman ulkopuolinen vapaa-aika 

Siellä se meri siintää.

Yleensä kaksipäiväisissä konferensseissa ensimmäisenä iltana konferenssimaksuun kuuluu jonkin sortin drinkkitilaisuus ja toisena iltana, ts. konferenssin jälkeen, mennään baariin omakustanteisesti. Näin tehtiin myös Australiassa. Heiskanen oli harjoitellut jo kotona lausetta ”Tuu Vosters pliis, one vor iits hand. It is so hot here, ju nou, it is vinter in Vinland.”, mutta pettymykseksi baarien hanasta valui Fostersin sijaan muita olutmerkkejä (kalliiseen hintaan), ja lause jäi käyttämättä.

Konferenssiaikojen ulkopuoliseen ohjelmaan kuuluivat oleellisesti myös meri ja matkamuistoiksi ostetut pehmokoalat ja -kengurut, bumerangit ja didgeridoot. Moni asia kuitenkin erottaa loman ja kongressimatkan. Ei ole sama mennä merenrantaan konferenssiajasta varastetun kahden tunnin aikana, koskettaa merta sukkahousun kärjellä ja palata takaisin, kuin viettää päivä rannalla. Mutta niin, meri se silti oli.
  

Saatujen käyntikorttien määrä
 
3 + 6 ja yhteensä kolme keskustelua mahdollisesta työskentelystä Australiassa tai Uudessa-Seelannissa. (Annettujen käyntikorttien määrä 0. Syynä olemassa olevien käyntikorttien määrä, joka on 0. Yliopistobyrokratia pilaa tulevaisuutemme kaukomaissa.)

Ylipäänsä ihmiset sekä Sydneyssä että Melbournessa olivat kovin ystävällisiä, puheliaita ja mukavia. Ihan aina ei tiennyt, puhuiko yliopiston korkeimmalle johtajalle vai satunnaiselle konferenssivieraalle, mutta joka kerta keskustelut olivat mielenkiintoisia, ja keskustelutoveri vaikutti oikeasti kiinnostuneelta sinusta ja tutkimuksestasi. Ja omasta tutkimuksestaanhan ei voi koskaan puhua liikaa. Vai voiko?

Miltä tuntuu, kun DL lähestyy?

Rakkaat katselijat,

Ylpeänä esittelemme blogimme kolmannen vakiopalstan, 'Miltä tuntuu...' -kuvakatsauksen! Tässä tunnelmia deadlinen lähestyessä.

Olo on kiireinen, epätodellinen, häilyväkin.

Aina aikaa ei osaa ihan suhteuttaa lukemisen määrään. Seuraa ylilyöntejä.

TIEDÄN, että analyysin punainen lanka on täällä jossain. Se on vain kaivettava esille.

Lopulta ryhtyy vakavasti harkitsemaan vaihtoehtoisia tutkimuskysymyksiä: Kuka voisi kellot seisauttaa? Missä miehet ratsastaa? Kuka keksi rakkauden?

Abstraktin anatomiaa

Abstrakti on yksi tieteellisen kirjoittamisen tyylilaji, tarkemmin tutkimuksen tai esityksen tiivistelmä. Abstraktilla pyritään vakuuttamaan joku taho siitä, että oma tutkimus tulisi sisällyttää esimerkiksi konferenssiohjelmaan tai julkaistavaan kirjaan. Abstraktin maksimipituus on usein tarkoin määritelty, 250 sanan ollessa melko yleinen.

Tavallisimmin lähtötilanne abstraktin kirjoittamiselle on sähköpostilistalle tuleva konferenssikutsu. Kutsu sisältää aiheohjeistuksen lisäksi abstraktin lähettämisen deadlinen, joka on usein vähintään kuukauden päässä. Tämä tarkoittaa sitä, että asia unohdetaan ainakin kuukaudeksi. Deadlinen lähestyessä asiaa pohditaan satunnaisesti tuopin äärellä: Pitäisikö se abstrakti tehdä? Jos kyllä, mistä sen kirjoittaisi? Sinänsähän abstraktin tekemisen ei pitäisi olla vaikeaa, koska suunniteltu konferenssi on niin pitkän ajan päässä, että väitöskirjani työsuunnitelman mukaan minulla on silloin jo kaksi julkaisua valmiina. Kenellekään en tosin ole maininnut, että todellisuudessa tähän mennessä valmista tekstiä on vasta viiden rivin verran.  Jos siis tekisin abstraktin, kuinka tarkkaan uskaltaisin luvata kertovani, ja mistä? Miten voin kirjoittaa tiivistetysti tuloksista, joita ei vielä ole? Voiko abstraktin koostaa vain kysymyksistä?

Kun näitä asioita on mietiskellyt kuukauden, abstrakti kirjoitetaan lopulta päivässä. Se tehdään näin.

Abstrakti alkaa aloituskappaleella eli johdannolla, jossa voidaan esimerkiksi kuvailla tutkimuksen aihepiiriä ja itse tutkimusalaa tai kehitystä siihen tilanteeseen jota tutkimus koskee. Aloituksen tarkoitus on kiinnittää lukijan huomio – itse usein liitämme tähän kuvan omista, niin, hmm, siis kuvaamme ideaamme tiiviisti ja kiinnostavasti.

Jos tuleva esitys tai kirjan luku perustuu empiiriseen aineistoon, tulee abstraktissa kuvata tätä aineistoa, listata kysymykset joita sille esitetään sekä alustavat vastaukset näille. Tämä on luontevinta tehdä toisessa kappaleessa, jossa voi tarkentaa esityksen tai kirjoituksen viitekehystä, aineistoa, kysymyksiä ja mahdollisia tuloksia. Ongelmalliseksi muodostuu se, että usein abstraktit jätetään pitkiäkin aikoja ennen itse esitystä, ja etenkin alkuvaiheessa oleva jatko-opiskelija ei ole vielä kerännyt aineistoa kokonaan, ja siten ollen kysymykset saatika sitten vastaukset eivät ehkä ole täysin kirkastuneet.

Tässä tulemmekin abstraktin kirjoittamisen vaikeuteen: miten kirjoittaa vielä keskeneräisestä tutkimuksesta siten kuin se olisi valmiimpi; luvata tarpeeksi ympäripyöreitä mutta kertoa ajatuksistaan tarkasti ja tehokkaasti.

Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ???

Kolmanneksi, abstrakti tulee lopettaa siten, että lukija jää kiinnostuneeksi ja tahtoo todella kuulla esityksen tai lukea aiheesta enemmän. Miksi juuri tämä tutkimus on olennaista? Miksi haluaisin mennä kuuntelemaan juuri tätä esitystä? Hyvä kikka on lopettaa abstrakti väitöskirjan olennaisimpaan tutkimuskysymykseen. Hyvällä tuurilla joku kuuntelijoista innostuu vastaamaan siihen.

Luonnollisesti abstraktissa tulee olla kohdallaan kaikki tieteellisen tutkimuksen osa-alueet: teoria, aineisto, kysymykset, etiikka jne. Samaan aikaan abstraktin itsessään tulee olla mielenkiintoinen ja pätevä.

Kuvattu tapa kirjoittaa abstrakti on melko perinteinen ja, no, tylsä. Tässä on vapaaseen käyttöön ideoita, joilla tehdä tiede vieläkin mielenkiintoisemmaksi:

1. Juomapeliabstrakti
Abstraktissa voi luvata juovansa shotin esityksessään aina kun väittää toisin, mitä on abstraktissaan väittänyt. Vaihtoehtoisesti voi luvata juovansa aina mainitessaan keskeisimmän käsitteensä. 
’Kuka pysyy tutkijan mukana?’

2. Abstrakti runomuodossa
Tuoretta presidentinrouvaamme kunnioittaakseen, voi abstraktin kirjoittaa runomittaan:
’Tutkimuksessa tässä, ovat pääosassa ihmiset rahapeliongelmissa.’
’Valvonta on pahaa, mutta onneksi Sauli säästää vastuuttamalla rahaa.’
Runon ei siis tarvitse olla hyvä.

3. Rehellinen abstrakti
Koska abstraktia kirjoitettaessa esityksen yksityiskohdat saattavat vielä olla hämärän peitossa, voi asian sanoa suoraankin:
’Aion esityksessä yhdistää aineistoni (jota minulla ei vielä ole) teoriaan x (jota en vielä tunne). Stay tuned.’

Siltä varalta, että abstraktin todellinen luonne jäi vielä epäselväksi, tässä teille tiivistettynä muutama Wikipedian antama merkitys sanalle:

• Todellisuutta jäljittelemätön.
• Erityisesti arkikielessä ja sävyltään kielteisenä: epähavainnollinen, vaikeatajuinen, hämärä.
• Ei suoranaisesti havaittavissa oleva eikä sellaisenaan todellisuuteen kuuluva.

Keitä me olemme väittämään vastaan?

(Tai ehkäpä: keitä me olemme näillä abstraktiohjeilla väittämään ylipäänsä?)

Soittolista

Hyvät kuuntelijat,

Tässä teille perjantain kunniaksi soittolista rahapelien ja valvonnan tutkimisen taustalle. Listalla ensin populaarikulttuurin tuotoksia valvontaan liittyen:

1) Rockwell: Somebody’s watching 

Tämän klassikon vuodelta 1984 voisi vuoden 2012 maaliskuun ensimmäisen päivän hengessä omistaa Googlelle ja Googlen uusituille käyttöehdoille

I'm just an average guy with an average life
I work from nine to five, hey hell I pay the price
But I want is to be left alone in my average home
But why do I always feel like I'm in the Twilight Zone

I always feel that somebody's watchin' me
And I have no privacy
I always feel that somebody's watchin' me
Is it just a dream?

2) The Police: Every breath you take 

Siinä missä Rockwellista vain tuntui että joku saattaa katsella, Sting todella katselee.  Hassuna triviana: Kummelissa tämä biisi oli väännetty muotoon ’Mä tuun kellottaan sua’.

Every breath you take
Every move you make
Every bond you break
Every step you take
I'll be watching you

3) Judas Priest: Electric eye 

David Lyonin kirjoittama vuonna 1994 julkaistu kirja The Electronic Eye - The Rise of Surveillance Society on yksi valvontatutkimuksen virstanpylväistä. Judas Priest kuitenkin julkaisi oman valvontayhteiskunnan kuvauksensa jo 12 vuotta aikaisemmin, Orwellin 1984-kirjan innoittamana.

You think you've private lives
Think nothing of the kind.
There is no true escape
I'm watching all the time.

4) Sunz of Man: Strange eyes  

Ei ehkä ole niin yllättävää, että suurin osa näistä biiseistä liittyy jotenkin katsomiseen ja silmiin. Näyttäkää mulle biisi, joka kertoo rekisterivalvonnasta. Sitä odotellessa tässä teille RAP-henkinen kipale. Kova.

Strange eyes keep on watching me
I see those strange eyes keep on watching me

5) Ella Fitzgerald: Someone to watch over me 

Olisi naiivia väittää, että joskus emme myös kaipaisi sitä että meitä valvotaan. Ella Fitzgerald toivoi sitä näin hennosti:

I'm a little lamb who's lost in the wood
I know I could, always be good
To one who'll watch over me

Won't you tell him please to put on some speed
Follow my lead, oh, how I need
Someone to watch over me

Bubbling Under: 

Hilary Duff: Someone's Watching Over Me

Berlin: Take My Breath Away

Jem and the Holograms: I’ve Got My Eye On You

Sitten rahapelaamisen soittolista:

Kun ryhdyin miettimään uhkapelaamista käsitteleviä lauluja, en keksinyt yhtään. Istuttuani viisi minuuttia internetin ääressä, olin löytänyt kokonaisen maailman rahapelaamiseen liittyviä lauluja. Mikä sinänsä ei tietysti ole yllätys, onhan rahapelaaminen aiheuttanut vahvoja tunteita jo varhaisimmista yhteiskunnista alkaen. Nämä lyriikat muodostaisivat mitä mielenkiintoisimman tutkimusaineiston, samaan tapaan kuten on esimerkiksi tutkittu maskuliinisuutta, alkoholia ja häpeää suomalaisen metallimusiikin sanoituksissa. 

Listoja esimerkiksi parhaista pokeri- ja kasinolauluista on tehty. Näistä hain itsekin inspiraatiota.

5. Madonna: Gambler 

Useimmissa sanoituksissa käytetään uhkapeliä metaforana elämän vaikeuksille (esimerkiksi rakkauselämässä) eikä käsitellä pelaamista sinänsä. Esimerkiksi Madonna laulaa kappaleessaan Gambler olevansa uhkapelaaja, ja aikovansa ”tonight, I’ll be taking my chances on you, on you, on you, that’s right baby!”

4. Mt Eden Dubstep: Gambler 

Rahapelaamista voi harjoittaa myös dubstepin tahtiin, koska Mt Eden Uudesta-Seelannista on myös tarttunut gambler-teemaan.

3. Popeda: Kuulat sekaisin 

Suomessa ei ole jääty pekkaa pahemmaksi, ja esimerkiksi Popedan Kuulat sekaisin -tykityksessä kuvataan ensin nuoren pojan kulkuviettiä: ” En koskaan petä täkäläistä näläksi, ja kaikki naiset matkalla mä muutin rahaksi”, ja sen jälkeen vanhemman miehen tuskaa: ” Nyt vanha velkaantunut lässärdi mä oon, auringosta jouduin nopeasti turmioon”. Haluaisin kiinnittää huomion termiin lässärdi, joka ehdottomasti tulee kuulumaan sanavarastooni tästä lähtien. (Plussaa myös videon live-versio Jyrkistä vuodelta 1995.)

”pokerista rulettiin ja taskubiljardiin
mä pelasin, on kuulat sekaisin”

2. Kenny Rogers / Johnny Cash: The Gambler  

Sekä Kenny Rogers että Johnny Cash ovat levyttäneet The Gambler -nimisen kappaleen, jossa junassa istuva peluri kertoo pelineuvoja laulun kertojalle. On tiedettävä, milloin nousta ja lähteä pöydästä, milloin iskeä peliin kiinni. Rahojaan ei koskaan tule laskea pelin ollessa vielä kesken. 

”You got to know when to hold ’em; know when to fold ’em.”

1. Ultra Bra: Houkutusten kiihottava maku  

Tämäkään laulu ei kerro rahapelaamisesta sinänsä, mutta on ehdoton suosikkini löytämistäni uhkapelin maininneista kappaleista. Uhkapeli on kielletty nautinto, ”vaan estävät järki ja tunne, jos eivät ole valloillaan”.

”Turkiksia, pihviä ja timantti.
Uhkapelin himo on niin ihanaa.”

Bubbling under:  

Klassikoista The Animals: House of the Rising Sun ja Leonard Cohenin The Stranger. 
Raskaamman musiikin ystäville Mötorheadin Ace of Spades tai Megadethin Train of Consequences.
Unohtamatta tietenkään maailmansensaatio L.Gagaa ja Pokerinaamaa!

Koko Suomi pelaa

Helmikuun lopussa julkaistiin Suomalaisten rahapelaaminen 2011 -raportti, jossa kartoitetaan rahapelaamisen määrää ja tapoja Suomessa. Rahapelaaminen on yksi suomalaisten kansallisharrastuksista: kaikista tutkimukseen vastanneista (N = 4484) 15–74-vuotiaista suomalaisista 78 prosenttia oli pelannut rahapelejä edellisten kahdentoista kuukauden aikana. Jonkinasteisista peliongelmista kärsiviksi arvioitiin ongelmapelaamisen määrää kartoittavalla SOGS-testillä 2,7 prosenttia vastaajista, mikä on 0,4 prosenttiyksikköä vähemmän kuin edellisessä väestökyselyssä vuonna 2007.

Raportissa arvioidaan ongelmapelaajien käyttämän kuukausittaisen rahamäärän olevan noin 15 prosenttia kaikkien 15–74-vuotiaiden suomalaisten käyttämästä rahamäärästä. Aiemmin on arvioitu, että viisi prosenttia suomalaisista kuluttaisi puolet kaikesta rahapelaamiseen käytetystä rahasta. Myös esimerkiksi Australiassa[1], Ruotsissa[2] ja Saksassa[3] on tutkittu, että rahapeleihin kulutetun rahan jakauma olisi vinoutunut siten, että pieni osa pelaajista käyttäisi suuren osan pelatusta rahasta. On myös arvioitu, että paljon rahapelejä pelaavien joukossa olisi enemmän sellaisia henkilöitä, joilla on lyhyempi koulutus, huonompi sosioekonominen asema, pienemmät tulot ja mahdollisesti muita sosiaalisia ongelmia, kuten päihderiippuvuutta.

Suomen tutkimuksessa ongelmapelaajiksi luokittuneista (N = 106) 78 prosenttia on miehiä, ja 41 prosenttia muussa elämäntilanteessa kuin palkkatyössä (vanhuus- tai sairauseläkkeellä, työttömiä, opiskelijoita tai vuorottelu- tai perhevapaalla). Ongelmapelaajista 39 prosentin nettotulot ovat vähemmän kuin 1500 euroa kuukaudessa. Rahapelaamisen on myös tutkittu usein olevan yhteydessä esimerkiksi tupakointiin, runsaaseen alkoholinkäyttöön ja huumeidenkäyttöön[4]. Noin prosentin suomalaisista on arvioitu samaan aikaan kuluttavan paljon alkoholia, käyttävän huumeita ja kärsivän rahapeliongelmista[5].

Suomalainen rahapelijärjestelmä rakentuu yksinoikeuksien varaan siten, että vain kolme yksinoikeuden haltijaa saa tarjota rahapelejä Suomessa (RAY, Veikkaus ja Fintoto). Rahapelaamisen tuotot käytetään yleishyödyllisiin tarkoituksiin: raha-automaatti- ja kasinopelien tuotoilla tuetaan sosiaali- ja terveysalan järjestöjä, Veikkauksen peleillä mm. nuorisotyötä, tiedettä, taidetta ja urheilua ja toto-pelien tuotoilla hevosurheilua ja -kasvatusta. Nämä ovat kaikki tärkeitä kohteita, ja niiden rahoitus on turvattava, mutta onko riittävästi arvioitu juuri rahapelituottojen käyttämistä rahoituslähteenä?

Vaihtoehtoja rahapelimonopolille olisivat rahapelien totaalikielto, joka todennäköisesti veisi rahapelit kellareihin ja yksityisklubeille; vapaa kilpailu, joka ei ainakaan vähentäisi rahapelaamisen haittoja ja ohjaisi sen lisäksi tuotot ulkomaisten pelipohattojen taskuihin; tai lisenssijärjestelmä, joka toisi mukanaan uudenlaisia valvontakysymyksiä. Monopolin avulla on sekä helppo rajoittaa pelimahdollisuuksia ja sitä kautta pelaamisen haittoja, että samalla kerätä rahaa tärkeisiin kohteisiin. Kun rahapeliyhtiöitä ensimmäistä kertaa perustettiin Suomeen 1930 ja -40-luvuilla, kansallisen järjestelmän tärkeimpänä (ainoana?) tarkoituksena nähtiin varojen kerääminen. Sittemmin Euroopan Unioni linjasi, että rahapelimonopolit jäsenmaissa ovat EU:n vapaan kilpailun periaatteesta huolimatta sallittuja, mutta niiden pääasiallisena tarkoituksena tulee olla rahapelihaittojen ehkäisy, varojen keräämisen ollessa positiivinen sivutuote.

Ideaalitilanteessa kaikki suomalaiset käyttäisivät rahapelaamiseen keskiarvoksi lasketun 14 euroa viikossa. Todellisuudessa moni käyttää vähemmän, ja he ketkä käyttävät enemmän, saattavat usein olla henkilöitä jotka ovat kärsineet erilaisista sosiaalisista ongelmista. Uusimman väestötutkimuksen mukaan miehet, 15–24-vuotiaat, alle 501 euroa nettona kuukaudessa ansaitsevat, työttömät tai lomautetut, useita kertoja viikossa pelaavat, internetissä pelaavat sekä ongelmapelaajat käyttävät keskimääräistä suuremman osuuden nettotuloistaan rahapelaamiseen kuin muut.

Rahapeliautomaattien enimmäismäärä on lailla säädetty (automaatteja saa olla yhteensä 23 300 kappaletta), mutta jokaisen suomalaisen elinpiiristä niitä löytynee yhtä läheltä kuin lähin kauppa, kioski tai huoltoasema. Veikkauksen pelejä on voinut pelata internetin kautta jo vuodesta 1997, ja nykyisin kaikkien yhtiöiden tarjonta netissä on laajaa. Yksinoikeusyhtiöt mainostavat voimakkaastikin, ja mainosten ideana on usein hyvän kierrättäminen (esim. Veikkauksen Iloa elämään tai RAY:n Hyvän tahdon pelit).

Onko rahapelimonopolilla liian suuri taakka valtion budjetin tukijana? Vuosittain rahapeleillä rahoitetaan kansalaisjärjestöjä noin 900 miljoonalla eurolla. Esimerkiksi sivistysvaliokunnan lausunnossa (vuodelta 1999) edellistä arpajaislakia koskien, mainitaan että veikkausvoittovarat kattoivat yhteensä 79 prosenttia kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan toimialojen rahoituksesta, ollen niiden keskeisin rahoitusjärjestelmä. Tulisiko arvioida tarkemmin sitä, keiden pussista rahapelituotot tarkalleen ottaen tulevat?

Uusi arpajaislaki tuli voimaan syksyllä 2010, ja siinä jo nostettiin rahapelaamisen ikäraja 18 vuoteen ja asetettiin rajoituksia rahapelien mainostukselle. Lapsia halutaan suojella haitoilta, mikä on hyvä. Myös suomalaista monopolia pyritään suojelemaan, ja esimerkiksi Kataisen hallituksen hallitusohjelmassa mainitaan aikomuksesta rajoittaa ulkomaille pelaamista internetin kautta. Se, miten tämä käytännössä onnistuu, on toinen asia. 75 prosenttia suomalaisista pitää nykyistä mallia, jossa rahapelaaminen on järjestetty valtion ohjaamana kolmen peliyhtiön yksinoikeudella, hyvänä tapana rajoittaa rahapelaamisen haittoja. Suomalaiset peliyhtiöt toimivat vastuullisesti, ja tietoisuus peliongelmista sekä mahdollisuudet sen hoitoon ovat lisääntyneet viime vuosina (esimerkkinä Peliklinikka Helsingissä).

Nykyjärjestelmä on hyvä, enkä halua arvostella rahapelijärjestelmäämme tai peliyhtiöitä. Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomion siihen, ettei tämä järjestely välttämättä ole niin win-win -tilanne kuin voisi kuvitella, ja että se saattaa jopa luoda huono-osaisuutta, sen lisäksi että se mahdollistaa monenlaisen hyvinvoinnin tuottamisen. 2,7 prosenttia suomalaisista tukee kansalaisyhteiskuntaa vuosittain 135 miljoonalla eurolla. Loput 97,3 prosenttia jakavat 765 miljoonan tukipotin (itse laskin: 135 miljoonaa = 15 prosenttia 900 miljoonasta). Niiden 2,7 prosentin joukossa on monia, joilla ei olisi varaa pelata ollenkaan.

---

[1] Orford, J. 2005. Disabling the public interest: gambling strategies and policies for Britain.

    Addiction, 100(9), 1219–1225

[2] Rönnberg, S. 2005. Steps toward responsibility. Commentaries. Addiction 100(9), 1232.

[3] Beckert, J. & Lutter, M. (2009) The inequality of fair play: Lottery gambling and social stratification in Germany. European Sociological Review (25) 4, 475–488.

[4] Halme, J. & Helakorpi, S. & Laitalainen, E. & Uutela, A. & Alho, H. (2010) Rahapelaamisen

tiheys on yhteydessä terveysriskeihin työikäisillä suomalaisilla. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 47 (2), 98­–108.

[5] Hakkarainen, P. & Järvinen-Tassopoulos, J. & Metso,L. (2010) Miten alkoholinkäyttö, rahapelaaminen ja huumeidenkäyttö kytkeytyvät toisiinsa? Teoksessa Mäkelä, Pia & Mustonen, Heli & Tigerstedt, Christoffer(toim.) Suomi juo. Suomalaisten alkoholinkäyttö ja sen muutokset 1968–2008. Helsinki: Yliopistopaino, 264–279.

Katso sitä kuvaa!

Kirjoitan tällä hetkellä artikkelia nettikameroiden hyödyntämisestä valvontatarkoituksiin. Nettikamerat ovat sinänsä hauska juttu (Mäkinen, 2012). Niitä käytetään mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, kuten kaupunkien  ja kaupunginosien paikkamarkkinointiin, liikenne- ja säätiedotukseen ja eläinten katsomiseen. Tämä on varmasti monelle valtsikalaiselle tuttu paikka, mutta kuinkahan moni oululainen on tiennyt päätyneensä tämän kameran kuvaan.  

Nettikameroita käytetään myös näennäisen läpinäkyvyyden varmistamiseksi. BBC uutisoi hiljattain Vladimir Putinin ehdotuksesta asentaa nettikamerat vaalihuoneistoihin Venäjällä. Ehdotus pohjautuu marraskuisten parlamenttivaalien 'ääntenlaskentahässäkkään', jonka jälkimainingeissä Putin halusi varmistaa, että sama ei toistu presidentinvaaleissa. Tämän seurauksena Siperiaan vedetään satoja kilometrejä nettikaapelia, jotta maassa voidaan järjestää 'avoimet ja rehelliset vaalit'. Tarkoitus hyvä, mutta keinot, niin, niitä keinoja voisi vielä harkita. 

Nämä kamerat sikseen, puhuttaessa nettikameroiden hyödyntämisestä valvontaan on kaksi esimerkkiä, joista on aina aloitettava. Ja näillä aloitan myös omalta osaltani tämän blogin pienet huomiot maailmasta pl. kaikki paitsi valvonta ja rahapelaaminen. Kyseessä ovat toki Texas Virtual Border Watch Programme ja InternetEyes-sivusto. Jos tiedät, mistä näissä on kyse, skippaa ihmeessä seuraavat kaksi kappaletta.

Texas Virtual Border Watch programme on ollut toiminnassa vuodesta 2008. Kyseessä on Texasin rajavartiolaitoksen ja yksityisen yrityksen (BlueServo) yhteistyöhanke, jossa Yhdysvaltain etelärajalle, Texasiin on asetettu kameroita joiden välittämää livekuvaa pääsee seuraamaan mistä tahansa päin maailmaa Internetyhteyden avulla. Ohjelman väitetään tähtäävän rikollisuutta ja erityisesti huumeita vastaan, eikä koskevan niinkään laitonta maahanmuuttoa. Kenelle tahansa järkevälle ihmiselle lienee kuitenkin itsestään selvää, että kameroiden tarkoituksena on myös estää liikkumista rajan yli, ja toki tuon liikehdinnän suunta on myös jokseenkin selvä. Koska valvottavaa rajaa on satoja kilometrejä, on selvää ettei kuvassa tapahdu useinkaan yhtään mitään. Kameroiden katsominen on itse asiassa tylsääkin tylsempää hommaa. Ironisinta on kuitenkin se, että raja, jota on äärimmäisen tylsää katsella on samalla raja, jota on äärimmäisen vaarallista ylittää. (Kiinnostuneille: Hille Koskela tiivistää asian osuvasti täällä). 

InternetEyes-sivusto puolestaan on täysin yksityisen yrityksen ylläpitämä. Se on virtuaalinen ilmoitusjärjestelmä, jossa rekisteröitynyt käyttäjä pääsee katsomaan livekuvaa yksityisistä kaupoista ja muista järjestelmään ilmoitetuista tiloista. Käyttäjä joutuu maksamaan katsomisestaan nimellisen 12,99 punnan vuosimaksun. Mikäli katsoja näkee valvontakameran kuvassa jotain epäilyttävää, hän voi halutessaan ilmoittaa siitä ohjelman kautta tilan hallinnoijalle. Tilan omistaja tarkistaa tilanteen, ja mikäli ilmiantaja oli oikeassa ja kuvassa todella tapahtuu jotain laitonta, ilmiantaja saa tililleen pisteitä. Kuukausittain tarkkaavaisimmat katsojat palkitaan rahallisesti. 

Näitä kameroita voi käyttää esimerkkinä monesta asiasta.

Ensinnäkin valvonta on muuttunut. Hyvin perinteinen näkemys kameravalvonnasta on se, että kameran kuvaa ohjataan monitorihuoneeseen, jossa vartija tai muu rajattu katsojajoukko tarkkailee kuvaa. Tämä perinteinen tapa hoitaa valvonta on kuitenkin saanut rinnalleen monia erilaisia keinoja. Kukaan ei välttämättä katso kameran kuvaa aktiivisesti, kamerat saattavat myös olla tallentavia. Toisaalta rikki menneitä kameroita jätetään usein paikoilleen luomaan illuusiota turvallisuudesta.  Ruokakaupoissa kameramonitorit ovat kassalla, jossa kaikki näkevät ne. Näillä yllämainitsemillani sivustoilla kuka tahansa jolla on aikaa ja tietokone sekä nettiyhteys käytössään voi katsoa kameran kuvaa.

Toiseksi valvonta on yhä enemmän osa ihmisten arkipäivää ja ihmiset myös osallistuvat siihen aktiivisesti sekä valvomalla toisiaan, että antamalla omia tietojaan eteenpäin vapaaehtoisesti. Ihmiset kuvaavat videoita tapahtumista ja laittavat niitä Youtubeen, he lähettävät ottamiaan kuvia lehteen tai linkkaavat tapahtumia Facebook-sivuilleen. Valvonnan lisääntymistä ei välttämättä aina edes tajuta. Alkuvuodesta iäkäs nainen kuoli ruokamyrkytykseen syötyään pilaantuneita oliiveja. Suurin osa samasta erästä oliivinsa ostaneista pystyttiin jäljittämään kauppojen kanta-asiakaskorttien avulla.

Kolmanneksi (tähän väliin mainitsisin sen uusliberalismin, jos se ei nostaisi kaikkien karvoja pystyyn).

Neljänneksi, ja tämä on ehkä hauskinta, eh, on valvonnan muuttuminen peliksi ja leikiksi. Tästä on toki näiden kahden Internetsivun ohella miljoonia muitakin esimerkkejä. Mitä muuta esimerkiksi Facebook, Foursquare, HeiaHeia, Twitter, Google-imperiumi tai sadat  päivittäin käytetyt iPhone-sovellukset ovat, kuin viatonta hauskanpitoa, jonka oheistuotteena meistä kerätään käsittämätön määrä tietoa?

Ehkä silti omasta mielestäni näissä kameroissa kiinnostavinta on kysymys siitä, miten pitkälle tämänkaltainen kehitys voi mennä? Voiko rekisteröitynyt käyttäjä jatkossa tarkkailla esimerkiksi lentokenttiä, vankiloita tai kouluja?  Toisaalta kehen tämä valvonta kohdistuu? Koulutettujen ammattilaisten voisi luulla tarkkailevan kaikkia asianmukaisesti ja kohdentavan katseensa kiellettyihin toimintoihin (toki olisi naiivia uskoa että näin todella aina on). Mutta kun ’valvojaksi’ pääsee kuka vain, kohdistuuko valvonta yhä enemmän jo ennestään marginalisoituneihin ryhmiin?

Ja lopulta: jos valvonnan ohessa on mahdollista tienata vähän rahaa, saada hauskuutta elämäänsä tai saada tuntea olevansa osa yhteiskuntaa, ketä nämä esittämäni kysymykset lopulta kiinnostavat?