Katso sitä kuvaa!

Kirjoitan tällä hetkellä artikkelia nettikameroiden hyödyntämisestä valvontatarkoituksiin. Nettikamerat ovat sinänsä hauska juttu (Mäkinen, 2012). Niitä käytetään mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, kuten kaupunkien  ja kaupunginosien paikkamarkkinointiin, liikenne- ja säätiedotukseen ja eläinten katsomiseen. Tämä on varmasti monelle valtsikalaiselle tuttu paikka, mutta kuinkahan moni oululainen on tiennyt päätyneensä tämän kameran kuvaan.  

Nettikameroita käytetään myös näennäisen läpinäkyvyyden varmistamiseksi. BBC uutisoi hiljattain Vladimir Putinin ehdotuksesta asentaa nettikamerat vaalihuoneistoihin Venäjällä. Ehdotus pohjautuu marraskuisten parlamenttivaalien 'ääntenlaskentahässäkkään', jonka jälkimainingeissä Putin halusi varmistaa, että sama ei toistu presidentinvaaleissa. Tämän seurauksena Siperiaan vedetään satoja kilometrejä nettikaapelia, jotta maassa voidaan järjestää 'avoimet ja rehelliset vaalit'. Tarkoitus hyvä, mutta keinot, niin, niitä keinoja voisi vielä harkita. 

Nämä kamerat sikseen, puhuttaessa nettikameroiden hyödyntämisestä valvontaan on kaksi esimerkkiä, joista on aina aloitettava. Ja näillä aloitan myös omalta osaltani tämän blogin pienet huomiot maailmasta pl. kaikki paitsi valvonta ja rahapelaaminen. Kyseessä ovat toki Texas Virtual Border Watch Programme ja InternetEyes-sivusto. Jos tiedät, mistä näissä on kyse, skippaa ihmeessä seuraavat kaksi kappaletta.

Texas Virtual Border Watch programme on ollut toiminnassa vuodesta 2008. Kyseessä on Texasin rajavartiolaitoksen ja yksityisen yrityksen (BlueServo) yhteistyöhanke, jossa Yhdysvaltain etelärajalle, Texasiin on asetettu kameroita joiden välittämää livekuvaa pääsee seuraamaan mistä tahansa päin maailmaa Internetyhteyden avulla. Ohjelman väitetään tähtäävän rikollisuutta ja erityisesti huumeita vastaan, eikä koskevan niinkään laitonta maahanmuuttoa. Kenelle tahansa järkevälle ihmiselle lienee kuitenkin itsestään selvää, että kameroiden tarkoituksena on myös estää liikkumista rajan yli, ja toki tuon liikehdinnän suunta on myös jokseenkin selvä. Koska valvottavaa rajaa on satoja kilometrejä, on selvää ettei kuvassa tapahdu useinkaan yhtään mitään. Kameroiden katsominen on itse asiassa tylsääkin tylsempää hommaa. Ironisinta on kuitenkin se, että raja, jota on äärimmäisen tylsää katsella on samalla raja, jota on äärimmäisen vaarallista ylittää. (Kiinnostuneille: Hille Koskela tiivistää asian osuvasti täällä). 

InternetEyes-sivusto puolestaan on täysin yksityisen yrityksen ylläpitämä. Se on virtuaalinen ilmoitusjärjestelmä, jossa rekisteröitynyt käyttäjä pääsee katsomaan livekuvaa yksityisistä kaupoista ja muista järjestelmään ilmoitetuista tiloista. Käyttäjä joutuu maksamaan katsomisestaan nimellisen 12,99 punnan vuosimaksun. Mikäli katsoja näkee valvontakameran kuvassa jotain epäilyttävää, hän voi halutessaan ilmoittaa siitä ohjelman kautta tilan hallinnoijalle. Tilan omistaja tarkistaa tilanteen, ja mikäli ilmiantaja oli oikeassa ja kuvassa todella tapahtuu jotain laitonta, ilmiantaja saa tililleen pisteitä. Kuukausittain tarkkaavaisimmat katsojat palkitaan rahallisesti. 

Näitä kameroita voi käyttää esimerkkinä monesta asiasta.

Ensinnäkin valvonta on muuttunut. Hyvin perinteinen näkemys kameravalvonnasta on se, että kameran kuvaa ohjataan monitorihuoneeseen, jossa vartija tai muu rajattu katsojajoukko tarkkailee kuvaa. Tämä perinteinen tapa hoitaa valvonta on kuitenkin saanut rinnalleen monia erilaisia keinoja. Kukaan ei välttämättä katso kameran kuvaa aktiivisesti, kamerat saattavat myös olla tallentavia. Toisaalta rikki menneitä kameroita jätetään usein paikoilleen luomaan illuusiota turvallisuudesta.  Ruokakaupoissa kameramonitorit ovat kassalla, jossa kaikki näkevät ne. Näillä yllämainitsemillani sivustoilla kuka tahansa jolla on aikaa ja tietokone sekä nettiyhteys käytössään voi katsoa kameran kuvaa.

Toiseksi valvonta on yhä enemmän osa ihmisten arkipäivää ja ihmiset myös osallistuvat siihen aktiivisesti sekä valvomalla toisiaan, että antamalla omia tietojaan eteenpäin vapaaehtoisesti. Ihmiset kuvaavat videoita tapahtumista ja laittavat niitä Youtubeen, he lähettävät ottamiaan kuvia lehteen tai linkkaavat tapahtumia Facebook-sivuilleen. Valvonnan lisääntymistä ei välttämättä aina edes tajuta. Alkuvuodesta iäkäs nainen kuoli ruokamyrkytykseen syötyään pilaantuneita oliiveja. Suurin osa samasta erästä oliivinsa ostaneista pystyttiin jäljittämään kauppojen kanta-asiakaskorttien avulla.

Kolmanneksi (tähän väliin mainitsisin sen uusliberalismin, jos se ei nostaisi kaikkien karvoja pystyyn).

Neljänneksi, ja tämä on ehkä hauskinta, eh, on valvonnan muuttuminen peliksi ja leikiksi. Tästä on toki näiden kahden Internetsivun ohella miljoonia muitakin esimerkkejä. Mitä muuta esimerkiksi Facebook, Foursquare, HeiaHeia, Twitter, Google-imperiumi tai sadat  päivittäin käytetyt iPhone-sovellukset ovat, kuin viatonta hauskanpitoa, jonka oheistuotteena meistä kerätään käsittämätön määrä tietoa?

Ehkä silti omasta mielestäni näissä kameroissa kiinnostavinta on kysymys siitä, miten pitkälle tämänkaltainen kehitys voi mennä? Voiko rekisteröitynyt käyttäjä jatkossa tarkkailla esimerkiksi lentokenttiä, vankiloita tai kouluja?  Toisaalta kehen tämä valvonta kohdistuu? Koulutettujen ammattilaisten voisi luulla tarkkailevan kaikkia asianmukaisesti ja kohdentavan katseensa kiellettyihin toimintoihin (toki olisi naiivia uskoa että näin todella aina on). Mutta kun ’valvojaksi’ pääsee kuka vain, kohdistuuko valvonta yhä enemmän jo ennestään marginalisoituneihin ryhmiin?

Ja lopulta: jos valvonnan ohessa on mahdollista tienata vähän rahaa, saada hauskuutta elämäänsä tai saada tuntea olevansa osa yhteiskuntaa, ketä nämä esittämäni kysymykset lopulta kiinnostavat?