Koko Suomi pelaa

Helmikuun lopussa julkaistiin Suomalaisten rahapelaaminen 2011 -raportti, jossa kartoitetaan rahapelaamisen määrää ja tapoja Suomessa. Rahapelaaminen on yksi suomalaisten kansallisharrastuksista: kaikista tutkimukseen vastanneista (N = 4484) 15–74-vuotiaista suomalaisista 78 prosenttia oli pelannut rahapelejä edellisten kahdentoista kuukauden aikana. Jonkinasteisista peliongelmista kärsiviksi arvioitiin ongelmapelaamisen määrää kartoittavalla SOGS-testillä 2,7 prosenttia vastaajista, mikä on 0,4 prosenttiyksikköä vähemmän kuin edellisessä väestökyselyssä vuonna 2007.

Raportissa arvioidaan ongelmapelaajien käyttämän kuukausittaisen rahamäärän olevan noin 15 prosenttia kaikkien 15–74-vuotiaiden suomalaisten käyttämästä rahamäärästä. Aiemmin on arvioitu, että viisi prosenttia suomalaisista kuluttaisi puolet kaikesta rahapelaamiseen käytetystä rahasta. Myös esimerkiksi Australiassa[1], Ruotsissa[2] ja Saksassa[3] on tutkittu, että rahapeleihin kulutetun rahan jakauma olisi vinoutunut siten, että pieni osa pelaajista käyttäisi suuren osan pelatusta rahasta. On myös arvioitu, että paljon rahapelejä pelaavien joukossa olisi enemmän sellaisia henkilöitä, joilla on lyhyempi koulutus, huonompi sosioekonominen asema, pienemmät tulot ja mahdollisesti muita sosiaalisia ongelmia, kuten päihderiippuvuutta.

Suomen tutkimuksessa ongelmapelaajiksi luokittuneista (N = 106) 78 prosenttia on miehiä, ja 41 prosenttia muussa elämäntilanteessa kuin palkkatyössä (vanhuus- tai sairauseläkkeellä, työttömiä, opiskelijoita tai vuorottelu- tai perhevapaalla). Ongelmapelaajista 39 prosentin nettotulot ovat vähemmän kuin 1500 euroa kuukaudessa. Rahapelaamisen on myös tutkittu usein olevan yhteydessä esimerkiksi tupakointiin, runsaaseen alkoholinkäyttöön ja huumeidenkäyttöön[4]. Noin prosentin suomalaisista on arvioitu samaan aikaan kuluttavan paljon alkoholia, käyttävän huumeita ja kärsivän rahapeliongelmista[5].

Suomalainen rahapelijärjestelmä rakentuu yksinoikeuksien varaan siten, että vain kolme yksinoikeuden haltijaa saa tarjota rahapelejä Suomessa (RAY, Veikkaus ja Fintoto). Rahapelaamisen tuotot käytetään yleishyödyllisiin tarkoituksiin: raha-automaatti- ja kasinopelien tuotoilla tuetaan sosiaali- ja terveysalan järjestöjä, Veikkauksen peleillä mm. nuorisotyötä, tiedettä, taidetta ja urheilua ja toto-pelien tuotoilla hevosurheilua ja -kasvatusta. Nämä ovat kaikki tärkeitä kohteita, ja niiden rahoitus on turvattava, mutta onko riittävästi arvioitu juuri rahapelituottojen käyttämistä rahoituslähteenä?

Vaihtoehtoja rahapelimonopolille olisivat rahapelien totaalikielto, joka todennäköisesti veisi rahapelit kellareihin ja yksityisklubeille; vapaa kilpailu, joka ei ainakaan vähentäisi rahapelaamisen haittoja ja ohjaisi sen lisäksi tuotot ulkomaisten pelipohattojen taskuihin; tai lisenssijärjestelmä, joka toisi mukanaan uudenlaisia valvontakysymyksiä. Monopolin avulla on sekä helppo rajoittaa pelimahdollisuuksia ja sitä kautta pelaamisen haittoja, että samalla kerätä rahaa tärkeisiin kohteisiin. Kun rahapeliyhtiöitä ensimmäistä kertaa perustettiin Suomeen 1930 ja -40-luvuilla, kansallisen järjestelmän tärkeimpänä (ainoana?) tarkoituksena nähtiin varojen kerääminen. Sittemmin Euroopan Unioni linjasi, että rahapelimonopolit jäsenmaissa ovat EU:n vapaan kilpailun periaatteesta huolimatta sallittuja, mutta niiden pääasiallisena tarkoituksena tulee olla rahapelihaittojen ehkäisy, varojen keräämisen ollessa positiivinen sivutuote.

Ideaalitilanteessa kaikki suomalaiset käyttäisivät rahapelaamiseen keskiarvoksi lasketun 14 euroa viikossa. Todellisuudessa moni käyttää vähemmän, ja he ketkä käyttävät enemmän, saattavat usein olla henkilöitä jotka ovat kärsineet erilaisista sosiaalisista ongelmista. Uusimman väestötutkimuksen mukaan miehet, 15–24-vuotiaat, alle 501 euroa nettona kuukaudessa ansaitsevat, työttömät tai lomautetut, useita kertoja viikossa pelaavat, internetissä pelaavat sekä ongelmapelaajat käyttävät keskimääräistä suuremman osuuden nettotuloistaan rahapelaamiseen kuin muut.

Rahapeliautomaattien enimmäismäärä on lailla säädetty (automaatteja saa olla yhteensä 23 300 kappaletta), mutta jokaisen suomalaisen elinpiiristä niitä löytynee yhtä läheltä kuin lähin kauppa, kioski tai huoltoasema. Veikkauksen pelejä on voinut pelata internetin kautta jo vuodesta 1997, ja nykyisin kaikkien yhtiöiden tarjonta netissä on laajaa. Yksinoikeusyhtiöt mainostavat voimakkaastikin, ja mainosten ideana on usein hyvän kierrättäminen (esim. Veikkauksen Iloa elämään tai RAY:n Hyvän tahdon pelit).

Onko rahapelimonopolilla liian suuri taakka valtion budjetin tukijana? Vuosittain rahapeleillä rahoitetaan kansalaisjärjestöjä noin 900 miljoonalla eurolla. Esimerkiksi sivistysvaliokunnan lausunnossa (vuodelta 1999) edellistä arpajaislakia koskien, mainitaan että veikkausvoittovarat kattoivat yhteensä 79 prosenttia kulttuuri-, liikunta- ja nuorisopolitiikan toimialojen rahoituksesta, ollen niiden keskeisin rahoitusjärjestelmä. Tulisiko arvioida tarkemmin sitä, keiden pussista rahapelituotot tarkalleen ottaen tulevat?

Uusi arpajaislaki tuli voimaan syksyllä 2010, ja siinä jo nostettiin rahapelaamisen ikäraja 18 vuoteen ja asetettiin rajoituksia rahapelien mainostukselle. Lapsia halutaan suojella haitoilta, mikä on hyvä. Myös suomalaista monopolia pyritään suojelemaan, ja esimerkiksi Kataisen hallituksen hallitusohjelmassa mainitaan aikomuksesta rajoittaa ulkomaille pelaamista internetin kautta. Se, miten tämä käytännössä onnistuu, on toinen asia. 75 prosenttia suomalaisista pitää nykyistä mallia, jossa rahapelaaminen on järjestetty valtion ohjaamana kolmen peliyhtiön yksinoikeudella, hyvänä tapana rajoittaa rahapelaamisen haittoja. Suomalaiset peliyhtiöt toimivat vastuullisesti, ja tietoisuus peliongelmista sekä mahdollisuudet sen hoitoon ovat lisääntyneet viime vuosina (esimerkkinä Peliklinikka Helsingissä).

Nykyjärjestelmä on hyvä, enkä halua arvostella rahapelijärjestelmäämme tai peliyhtiöitä. Haluaisin kuitenkin kiinnittää huomion siihen, ettei tämä järjestely välttämättä ole niin win-win -tilanne kuin voisi kuvitella, ja että se saattaa jopa luoda huono-osaisuutta, sen lisäksi että se mahdollistaa monenlaisen hyvinvoinnin tuottamisen. 2,7 prosenttia suomalaisista tukee kansalaisyhteiskuntaa vuosittain 135 miljoonalla eurolla. Loput 97,3 prosenttia jakavat 765 miljoonan tukipotin (itse laskin: 135 miljoonaa = 15 prosenttia 900 miljoonasta). Niiden 2,7 prosentin joukossa on monia, joilla ei olisi varaa pelata ollenkaan.

---

[1] Orford, J. 2005. Disabling the public interest: gambling strategies and policies for Britain.

    Addiction, 100(9), 1219–1225

[2] Rönnberg, S. 2005. Steps toward responsibility. Commentaries. Addiction 100(9), 1232.

[3] Beckert, J. & Lutter, M. (2009) The inequality of fair play: Lottery gambling and social stratification in Germany. European Sociological Review (25) 4, 475–488.

[4] Halme, J. & Helakorpi, S. & Laitalainen, E. & Uutela, A. & Alho, H. (2010) Rahapelaamisen

tiheys on yhteydessä terveysriskeihin työikäisillä suomalaisilla. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti 47 (2), 98­–108.

[5] Hakkarainen, P. & Järvinen-Tassopoulos, J. & Metso,L. (2010) Miten alkoholinkäyttö, rahapelaaminen ja huumeidenkäyttö kytkeytyvät toisiinsa? Teoksessa Mäkelä, Pia & Mustonen, Heli & Tigerstedt, Christoffer(toim.) Suomi juo. Suomalaisten alkoholinkäyttö ja sen muutokset 1968–2008. Helsinki: Yliopistopaino, 264–279.