Tutkimussuunnitelman anatomia

Olemme aiemmin tässä blogissa pilkkoneet osiin abstraktin ja työryhmäesityksen. Nyt käymme käsiksi tutkijan kolmanteen  tärkeään työkaluun: tutkimussuunnitelmaan.

Tyytyväinen professori

Tutkimussuunnitelma on se paperi, jolla todistetaan muille oma pätevyys tutkimuksen toteuttamiseen sekä se itse toteutettavuus. Tutkimussuunnitelma on myös hyvä työkalu itselle omien ajatusten selventämiseen – suunnitelmaan kun on pakko kirjoittaa että mitä sitä oikeastaan onkaan tekemässä ja miksi. Hrrrh. Tutkimussuunnitelmaa tarvitaan esimerkiksi apurahahakemuksiin, joissa sen merkitys on suuri. Suunnitelmaa on hyvä myös aina välillä käydä vilauttamassa jatkoseminaarissa, mikäli haluaa pitää työtä ohjaavan professorin tyytyväisenä.   

Tutkimussuunnitelman sisältö koostuu usein tarkasti määritellyistä osista: tiivistelmä, teoriatausta, aineisto, tutkimuskysymykset, menetelmät, aikataulu ja rahoitus. Näistä aloittelevalla jatko-opiskelijalla on tiedossaan teoriatausta. Piste. Teoriasta riittääkin kirjoitettavaa, koko maisterintutkinnon verran teoreetikkojen esittelyä. On Giddensiä, Baumania, Beckiä, Foucault’ta, unohtamatta tietenkään vanhoja veikkoja Platonia ja roomalaisia. Tästä on hyvä alkaa.

Se, mistä apurahan myöntäjät kuitenkin haluavat kuulla, ovat tutkimuksen käytännöt. Ensinnäkin, mihin kysymyksiin etsitään vastauksia. Tutkimuskysymykset saattavat väitöskirjatyön alussa olla laajahkoja, tyyliin ”Millainen on maailma”. Siitä sitten vähitellen ryhdytään kaventamaan siten, että lopulliset tutkimuskysymykset muotoillaan juuri ennen kuin väitöskirja menee painoon (näin olemme kuulleet).

Syrjäytynyt?

Aineisto ja menetelmät ovat myös tärkeitä. ”Aion haastatella syrjäytyneitä.” Okei, ihan kiva, mutta keitä he ovat ja mistä heitä löytää? Mitä kysytään, kuka haastattelut tekee ja kuinka paljon niitä tarvitaan? Oletko valinnut diskurssianalyysin sen seksikkyyden vuoksi vai onko siitä oikeasti hyötyä tutkimuskysymyksiin vastaamisessa? Itse pidämme sekä tutkimuskohteiden että -menetelmien valinnassa pääkriteerinä seksikkyyttä.

Tieteellisessä tutkimussuunnitelmassa käsitteet abstrakti ja konkreettinen ovat päälaellaan: usein osiot aikataulu ja rahoitus tuntuvat kirjoittajan mielestä abstrakteilta, samalla kun niitä edeltävä monen sivun tieteellinen jargon voi tuntua hyvinkin konkreettiselta. Aikataulu- ja rahoituskohdat saatetaan ohittaa siis lyhyesti. Virhe. Väitöskirjan tekijän on arvioitava ainakin vuositasolla, jollei kuukausittain, mitä asioita hän kulloinkin aikoo tehdä. Heiskasen-Mäkisen tutkimussuunnitelmissa lukeekin:  

”Tulen väittelemään loppuvuodesta 2015.” 

Lauseen totuudenmukaisuudesta emme mene takuuseen. Meillä ei myöskään ole tietoa mitä käy, mikäli emme pysty lunastamaan lupauksiamme. Luultavasti meidät haetaan kotoa julkiseen piiskaukseen ja meille myönnetyt rahat peritään pois. Siis ne rahat, joista olemme tutkimussuunnitelmissamme – rahoitusta hakiessamme -  kirjoittaneet. Onkin hieman irvokasta, että rahoitusta hakiessa tulee tietää, miten aikoo väitöskirjatyönsä rahoittaa. ”Rahoitussuunnitelmani mukaan tulen tekemään tutkimustani apurahalla, joka minulle myönnetään tämän rahoitussuunnitelman perusteella.” Kehäpäätelmä, mikä se olikaan?

Tutkimussuunnitelman tärkein osa on tiivistelmä, koska lukija ei yleensä jaksa lukea sitä pidemmälle. Eli, kun on ensin painettu viikkokaupalla töitä muiden osioiden kanssa, tiivistelmä kirjoitetaan viimeisen tunnin aikana. Loogista, eikö totta?

Olemme itse jo hyvin ansioituneita tutkimussuunnitelman kirjoittajia (kröh). Olemme siis tehneet niitä paljon. Mieleemme on jäänyt erityisesti yksi viikko, jolloin oli joka ilta suuret juhlat ja perjantaina kahden tärkeän apurahahakemuksen DL. Arvatkaapa kuinka siinä kävi.

Työryhmäesityksen anatomiaa

Olennainen osa väitöskirja- ja tutkimustyötä ovat tutkimuksen etenemisestä (se etenee!!) kertominen ja muiden esitysten kuunteleminen työryhmissä eri konferensseissa. Pilkomme nyt osiin kokemuksiamme hyvästä (ja huonosta) esityksestä.

Konferenssiesityksen ytimenä on tutkimuksen suunnitelma, toteutus tai tulokset. Muuhun voidaan suhtautua kummeksuen. Esityksessä kerrotaan yleisölle jostakin osasta tutkimusta, ja sitä tukee usein PowerPoint-setti. Visualisointi PP:n avulla on mielestämme aina järkevää, koska jos esityksen pitäjä puhuu englantia esimerkiksi vahvalla venäläisellä (tai suomalaisella…) aksentilla, saattaa pelkästään puhutun esityksen kuunteleminen osoittautua haasteelliseksi. Itse puhujaa tämä ei tosin aina tunnu haittaavan, ja olemmepa joskus todistaneet myös esityksiä joissa tutkija lukee konferenssipaperinsa sellaisenaan yleisön edessä, lisäämättä siihen (tai poistamatta siitä) mitään. Tähän Heiskanen-Mäkinen ei vielä ole uskaltanut ryhtyä, varsinkin kun se usein nimenomaisesti kielletään konferenssien ohjeistuksissa. Ja me suomalaiset noudatamme ohjeistuksia.

Kokemustemme mukaan PowerPoint-esityksen tekeminen alkaa muodostamalla noin viisikymmentä sekavaa diaa, sisältäen muun muassa ison joukon aikaisemmissa esityksissä käytettyjä dioja ja lisäksi tusinan verran sekalaisia huomautuksia, kuten ”tähän se teoria” ja ”joku kiva kuva”. Vähitellen dioja on karsittava, koska usein esityksen pituus ei saa ylittää kahtakymmentäviittä minuuttia, ja puoli minuuttia diaa kohti osoittaisi todellisia nopeuspuhujan lahjoja. Nyrkkisääntönä olemme pitäneet, että diojen määrän ei kannata olla suurempi kuin esitykselle varattujen minuuttien määrä.

Kysymys siitä millaisia asioita PP-esitykseen laitetaan on mielenkiintoinen. Yhden kulttuurin mukaan settiin laitetaan vain muutama kuva tai kaavio, jotka tukevat puhuttua esitystä. Mitä raflaavampia kuvia, sitä varmempi yleisön kiinnostus. Kun seuraavan kerran tuntuu siltä ettei esitys etene, aiomme lisätä siihen kuvia esimerkiksi ”kuumasta kuntogurusta joogaamassa alusvaatteissaan”. Jos tiedeyhteisö ei tälle lämpene, niin sitten ei kyllä millekään.

Toinen koulukunta, Suomessa enemmän vallalla oleva, kannattaa diaesityksen rakentamista puhutun esityksen mukaisesti niin, että se sisältää tärkeimmät pointit kirjoitettuna. Harmillisen usein kuitenkin käy niin, että puhujan mielestä siinä omassa esityksessä tärkeimmät pointit muodostuvat kaikesta mitä hän sanoo. Ensimmäisillä konferenssikerroilla tuloksena saattaakin olla 40 kalvoa kasin kirjoituskoolla pikapuhuttuna 29 minuutissa ja ”anteeksi, johtopäätökset jäivät nyt ajan puutteesta johtuen kertomatta”. Yes, we have been there.

Esityksen muodostaminen on tasapainoilua näiden kahden näkemyksen välillä – kumpikaan liioiteltuna ei toimi. Parhaimmat esitykset yhdistävät näitä kahta koulukuntaa.

Tässä kuitenkin koulukunnasta riippumatta kolme esityksen rakenteeseen liittyvää seikkaa, jotka olemme havainneet käteviksi.  

1. Raflaava otsikko
Otsikko on oikeasti todella tärkeä. Parhaita otsikoita ovat hassut sanaleikit, kuten sellaiset joissa ANT-lyhennettä käytetään muurahais-merkityksessä, tai sellaiset joissa yhdistetään jännittävällä tavalla vaikkapa tutkimusaihe (Paasikiven-Kekkosen linjan vaikutus maidon hintaan 1960-luvulla) ja menetelmä (etnografia).





2. ”Tässä esityksessä puhun teille…”  -dia
Kyllä, tämä kuulostaa vähän tylsältä, mutta ihmisten (meidän) on yleensä helpompi keskittyä asiaan, jos he tietävät mihin asia on menossa.  Toki sisällysluettelosta joku saattaa myös kuvitella, että tutkija itse tietää mihin esitys on menossa.  Ja se on aina plussaa!   

 3. Viimeisen dian kiitokset
Näitä näkee yllättävän harvoin niiden selvästä nerokkuudesta huolimatta. Kun vapisevin äänin lopulta pääsee esityksen loppuun ja keskittyy vastaamaan kysymyksiin (seuraava anatomia-palsta muuten käsittelee näitä kysymyksiä!), on hyvä että taululle heijastumaan jäävässä viimeisessä diassa on nimesi, yhteystietosi ja parhaassa tapauksessa myös esityksen aiheesta kirjoittamasi julkaisut sekä joku kiva kuva. Kuva auttaa erityisesti niissä tilanteissa, joissa esityksesi ei ole herättänyt juurikaan kysymyksiä. Silloin aina joku voi viitata ja kysyä onko tuo luminen maisema Suomesta. Sitä on sitten mukava yhdessä hymistellä

Lopuksi haluamme mainita lyhyesti PowerPointin haastajasta. Moni tutkija lienee jo nyt nähnyt ainakin yhden Prezi-esityksen, joka on PowerPoint-esityksille rinnakkainen muoto. Heiskasen-Mäkisen virallisen linjauksen mukaan hyvin tehdyt Prezit ovat ”totally cool”. Itse emme ole vielä siirtyneet pois PowerPointeista, mutta tämä ei johdu siitä että meillä olisi ollut vaikeuksia Prezi-esityksen ajatusmaailman ja tekniikan hahmottamisessa. Ei toki, tietoisesti olemme päättäneet pitäytyä näissä perinteisemmissä teknisissä muodoissa.

Abstraktin anatomiaa

Abstrakti on yksi tieteellisen kirjoittamisen tyylilaji, tarkemmin tutkimuksen tai esityksen tiivistelmä. Abstraktilla pyritään vakuuttamaan joku taho siitä, että oma tutkimus tulisi sisällyttää esimerkiksi konferenssiohjelmaan tai julkaistavaan kirjaan. Abstraktin maksimipituus on usein tarkoin määritelty, 250 sanan ollessa melko yleinen.

Tavallisimmin lähtötilanne abstraktin kirjoittamiselle on sähköpostilistalle tuleva konferenssikutsu. Kutsu sisältää aiheohjeistuksen lisäksi abstraktin lähettämisen deadlinen, joka on usein vähintään kuukauden päässä. Tämä tarkoittaa sitä, että asia unohdetaan ainakin kuukaudeksi. Deadlinen lähestyessä asiaa pohditaan satunnaisesti tuopin äärellä: Pitäisikö se abstrakti tehdä? Jos kyllä, mistä sen kirjoittaisi? Sinänsähän abstraktin tekemisen ei pitäisi olla vaikeaa, koska suunniteltu konferenssi on niin pitkän ajan päässä, että väitöskirjani työsuunnitelman mukaan minulla on silloin jo kaksi julkaisua valmiina. Kenellekään en tosin ole maininnut, että todellisuudessa tähän mennessä valmista tekstiä on vasta viiden rivin verran.  Jos siis tekisin abstraktin, kuinka tarkkaan uskaltaisin luvata kertovani, ja mistä? Miten voin kirjoittaa tiivistetysti tuloksista, joita ei vielä ole? Voiko abstraktin koostaa vain kysymyksistä?

Kun näitä asioita on mietiskellyt kuukauden, abstrakti kirjoitetaan lopulta päivässä. Se tehdään näin.

Abstrakti alkaa aloituskappaleella eli johdannolla, jossa voidaan esimerkiksi kuvailla tutkimuksen aihepiiriä ja itse tutkimusalaa tai kehitystä siihen tilanteeseen jota tutkimus koskee. Aloituksen tarkoitus on kiinnittää lukijan huomio – itse usein liitämme tähän kuvan omista, niin, hmm, siis kuvaamme ideaamme tiiviisti ja kiinnostavasti.

Jos tuleva esitys tai kirjan luku perustuu empiiriseen aineistoon, tulee abstraktissa kuvata tätä aineistoa, listata kysymykset joita sille esitetään sekä alustavat vastaukset näille. Tämä on luontevinta tehdä toisessa kappaleessa, jossa voi tarkentaa esityksen tai kirjoituksen viitekehystä, aineistoa, kysymyksiä ja mahdollisia tuloksia. Ongelmalliseksi muodostuu se, että usein abstraktit jätetään pitkiäkin aikoja ennen itse esitystä, ja etenkin alkuvaiheessa oleva jatko-opiskelija ei ole vielä kerännyt aineistoa kokonaan, ja siten ollen kysymykset saatika sitten vastaukset eivät ehkä ole täysin kirkastuneet.

Tässä tulemmekin abstraktin kirjoittamisen vaikeuteen: miten kirjoittaa vielä keskeneräisestä tutkimuksesta siten kuin se olisi valmiimpi; luvata tarpeeksi ympäripyöreitä mutta kertoa ajatuksistaan tarkasti ja tehokkaasti.

Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ???

Kolmanneksi, abstrakti tulee lopettaa siten, että lukija jää kiinnostuneeksi ja tahtoo todella kuulla esityksen tai lukea aiheesta enemmän. Miksi juuri tämä tutkimus on olennaista? Miksi haluaisin mennä kuuntelemaan juuri tätä esitystä? Hyvä kikka on lopettaa abstrakti väitöskirjan olennaisimpaan tutkimuskysymykseen. Hyvällä tuurilla joku kuuntelijoista innostuu vastaamaan siihen.

Luonnollisesti abstraktissa tulee olla kohdallaan kaikki tieteellisen tutkimuksen osa-alueet: teoria, aineisto, kysymykset, etiikka jne. Samaan aikaan abstraktin itsessään tulee olla mielenkiintoinen ja pätevä.

Kuvattu tapa kirjoittaa abstrakti on melko perinteinen ja, no, tylsä. Tässä on vapaaseen käyttöön ideoita, joilla tehdä tiede vieläkin mielenkiintoisemmaksi:

1. Juomapeliabstrakti
Abstraktissa voi luvata juovansa shotin esityksessään aina kun väittää toisin, mitä on abstraktissaan väittänyt. Vaihtoehtoisesti voi luvata juovansa aina mainitessaan keskeisimmän käsitteensä. 
’Kuka pysyy tutkijan mukana?’

2. Abstrakti runomuodossa
Tuoretta presidentinrouvaamme kunnioittaakseen, voi abstraktin kirjoittaa runomittaan:
’Tutkimuksessa tässä, ovat pääosassa ihmiset rahapeliongelmissa.’
’Valvonta on pahaa, mutta onneksi Sauli säästää vastuuttamalla rahaa.’
Runon ei siis tarvitse olla hyvä.

3. Rehellinen abstrakti
Koska abstraktia kirjoitettaessa esityksen yksityiskohdat saattavat vielä olla hämärän peitossa, voi asian sanoa suoraankin:
’Aion esityksessä yhdistää aineistoni (jota minulla ei vielä ole) teoriaan x (jota en vielä tunne). Stay tuned.’

Siltä varalta, että abstraktin todellinen luonne jäi vielä epäselväksi, tässä teille tiivistettynä muutama Wikipedian antama merkitys sanalle:

• Todellisuutta jäljittelemätön.
• Erityisesti arkikielessä ja sävyltään kielteisenä: epähavainnollinen, vaikeatajuinen, hämärä.
• Ei suoranaisesti havaittavissa oleva eikä sellaisenaan todellisuuteen kuuluva.

Keitä me olemme väittämään vastaan?

(Tai ehkäpä: keitä me olemme näillä abstraktiohjeilla väittämään ylipäänsä?)

Peruslinjaus

Hyvä lukija,

Helsingin Kruununhaassa risteävät Liisankatu ja Mariankatu. Helsingin Kruununhaassa aloittelevat tutkijat Maria (Heiskanen) ja Liisa (Mäkinen) työstävät väitöskirjojaan viereisissä työhuoneissa. Sattumaako?

Heiskasen-Mäkisen linja on poliittisesti sitoutumaton, yhteiskuntapoliittisesti innovatiivinen dokumentaatio väitöskirjatyön arjesta. Teemme tutkimusta, elämme tutkimuksesta, näemme painajaisia tutkimuksesta. ’Tutkiminen on hauskanpidon yksi muoto’ (Saari 2011, 5).

Tutkimuskohteemme ovat verrattain uusia sosiaalipolitiikan tieteenalalla. Valvontakamerat tallentavat liikkeitämme mitä moninaisimmissa paikoissa, ja internet mahdollistaa ventovieraiden tarkkailun. Rahapelaamisen haitat ovat esimerkki uusista sosiaalisista ongelmista, jotka haastavat hyvinvointivaltion käytäntöjä. Mäkinen keskittyy tarkkailuun ja Heiskanen pelaamiseen. Kirjoitamme tässä blogissa sellaisia huomioita tutkimusaiheistamme, joista uskomme muidenkin olevan kiinnostuneita. ’Yhteiskunnallisesti kiinnostava aihe’ on tietysti tutkijanuran ensimmäinen kuoppa, ja kirjoituksiamme lukevat luultavasti lähinnä äitimme.

Liisankadun ja Mariankadun kulmassa sijaitsevat esimerkiksi Sibelius-lukio, maa- ja metsätalousministeriö ja kiinteistövälitystoimisto. Nämä eivät sinänsä ole sosiaalipoliittisen tutkimuksen ydintä, mutta kuvaavat Heiskasen ja Mäkisen yhtä monipuolisia linjauksia: avaralla katseella, suurella sydämellä ja usein isojen tuoppien ääressä. ’Professoreita emme ole, mutta sellaisia meistä tulee’.

Näin alkuvaiheessa olemme suunnitelleet blogiimme kolme vakiopalstaa. Tutkimusaiheisiimme liittyvät kirjoitukset menevät kategorian Pieniä huomioita maailmasta pl. kaikki paitsi valvonta ja rahapelaaminen alle. Tämän lisäksi tulossa on kaksi muuta vakiopalstaa: Anatomiasarja sekä Arvioita konferenssien vapaa-ajanohjelmasta -palsta.

Anatomiasarjan aloittaa kirjoitus abstraktin anatomiasta. Abstrakti on tiedemaailman välttämättömyys: sitä tarvitaan kaikkialle konferensseista, apurahahakemuksiin ja artikkeleihin. Sellaisen kirjoittaminen ei kuitenkaan ole aivan yksioikoista. Abstrakti kirjoitetaan usein tilanteessa, jossa ei täysin tiedetä mitä aiotaan (tai ehkä edes mitä halutaan) sanoa, kiireessä ja tiukan pituusrajoituksen puitteissa. Kumpikaan meistä ei väitä olevansa minkäänlainen asiantuntija abstraktien suhteen, mutta muutaman sellaisen kirjoitettuaan voi kenties esittää jo joitakin huomioita erinäisistä kompastuskivistä. Abstraktin anatomian lisäksi Anatomiasarjassa on luvassa ainakin tutkimussuunnitelman anatomia sekä työryhmäkysymysten ja -vastausten anatomia. 

Arvioita konferenssien vapaa-ajanohjelmasta -palsta on kevyempi ja keskittyy konferenssien virallisen sisällön asemesta kaikenlaiseen sosiaaliseen oheistoimintaan konferenssien ympärillä. Kerromme siitä sen mitä muistamme. Virallista konferenssiohjelmaa käydään läpi muilla palstoilla, tässä jaamme havaintojamme eritoten sosiaalisesta näkökulmasta. Saako ottaa kolmetoista cocktail-palaa kerralla? Entä jos on todella nälkäinen? Mitä tehdä, jos tiedät sopineesi edellisen illan viimeisessä jatkopaikassa laajasta tutkimuksellisesta yhteistyöstä, mutta et muista yhteistyökumppanisi nimeä? Mitä puen päälleni esitykseen siten, että näytän pätevältä mutta en 50-vuotiaalta?

Heiskanen selvitti googlesta, että jatko-opiskelijan arjesta ei juuri ole blogeja. Ehkäpä avaudumme tänne siis myös apurahaonnelasta, yliopiston byrokratiasta ja muusta jokapäiväisestä tutkijanelämästämme. Sillä kuka kissan hännän nostaisi ja niin edelleen.

Rakkaudella,

Heiskanen-Mäkinen

Lähteet:

Saari, Juho (2011) Esipuhe. Teoksessa Juho Saari (toim.): Hyvinvointi. Suomalaisen yhteiskunnan perusta. Helsinki: Gaudeamus, 5-6.