Kuukauden kirjavinkki

Anna Funder: Stasiland. Stories from behind the Berlin Wall

Julkaistu kahdessakymmenessä maassa. Käännetty kuudelletoista kielelle. Voittanut Samuel Johnson Prize for Non-Fiction  -tietokirjapalkinnon julkaisemistaan seuraavana vuonna (2004). Tällä kirjalla on helppo aloittaa kuukauden kirjavinkki -palstamme.

Tiedättehän kliseen siitä, kuinka kirja vie mukanaan ensimmäisestä sivusta alkaen. Australialaissyntyisen Anna Funderin kirja ihmiskohtaloista Itä-Saksassa tekee juuri näin. Alkaen krapulaisen Funderin metromatkasta Aleksanderplatzille, kuljeskelusta jonka aikana hän pohtii krapulansa olemusta, lapsuuttaan ja sitä, miksi hän oikeastaan kiinnostui Saksasta ja maan menneisyydestä, päättyen hurjan matkan kautta viimeisille sivuille, joilla puheenvuoro annetaan rantojen miehille joiden mukaan ennen kaikki oli paremmin, sillä ’mitä hyötyä on vapaudesta matkustaa jos ei ole rahaa matkustaa’ – tämä kirja todella vie mukanaan.

Funder kertoo uhkarohkeista pakoyrityksistä muurin yli, vanhoista miehistä jotka yhä vihaisina uskovat entisaikojen palaavan, Stasin keräämistä hajunäytteistä jotka säilöttiin purkkeihin, tavallisista ihmisistä joiden perheen muuri erotti, televisio-ohjelmista joita propagandakoneisto tuotti, teini-ikäisistä joita yritettiin suostutella vakoojiksi, vaimoista joiden miehet ”tappoivat itsensä” pidätysselleissä joissa ei oikeasti ollut välineitä tämänlaisen teon tekemiseen. Hän kertoo omista humalaisista illoistaan ja krapulaisista aamuistaan, yrittäen ymmärtää mitä maassa oikein tapahtui, ja mitä se tarkoittaa niille ihmisille jotka elivät ja elävät sitä aikaa edelleen. Ihmisille, kuten tässä elämästään kertova Julia:

”It has to do with how I can’t subject myself to any sort of authority. It’s now to the point where I can’t commit myself to coming anywhere on time – as you saw. I just can’t have structure imposed on me.”

Tämä kirja on hieno, hieno, hieno.

Lukekaa se. On siinä vähän sitä valvontaakin, tiedättehän. Ja Berliini-fiilistelyä, jos sellaisesta tykkää.

Liisa

P.S. Erityiskiitos siitä, että opin miten sana haemorrhage kirjoitetaan. I would never have known.

”G’day mate!”

Olimme molemmat niin onnekkaita, että pääsimme tänä talvena hetkeksi pakoon Suomen kylmyyttä, ja mikä parasta, kaikista maailman paikoista AUSTRALIAAN VOI VELJET. Maalla onkin siis kunnia olla tapahtumapaikkana ensimmäiselle ’arvioita konferenssien vapaa-ajanohjelmasta’ - palstallemme. 

Mäkinen on haastava nimi nimilappujen tehtailijoille.

Heiskanen osallistui Melbournessa järjestettyyn rahapelialan konferenssiin marraskuussa ja Mäkinen valvontaa käsittelevään konferenssiin Sydneyssä helmikuussa

Sydneyssä ja Melbournessa vasta kovaa tiedettä tehdäänkin, mutta tutkimus sikseen, arvioimme edellä mainittuja konferensseja seuraavissa kategorioissa:

1. Konferenssien tarjoilut
2. Konferenssiohjelman ulkopuolinen vapaa-aika
3. Saatujen käyntikorttien määrä

Konferenssien tarjoilut 

Australialaiset ilmiselvästi pitävät täytetystä leivästä, koska neljää erilaista leipää oli tarjolla lounailla sekä Melbournessa että Sydneyssä. Lisäksi oli mm. hedelmiä, nuudelisalaattia ja seesamikanaa. Lounas koostui lähinnä asioista, joita voi syödä seisaaltaan ja yhdellä kädellä. Joissain tapauksissa (jos esimerkiksi hotellin aamiainen olisi maksanut 32 dollaria, eikä ennen aamun sessioita ehtinyt Subwayhin, koska oli nukkunut niin myöhään kuin mahdollista johtuen edellisen illan iltaohjelmasta) kahdella kädellä, kulman takana, niin paljon kun suuhun kerralla mahtui. Asteikolla yhdestä kasipuoleen arvioimme australialaisen konferenssilounaan seiskan veroiseksi.

Cocktail-tilaisuuksilla oli tarjolla yhteensä määrätön määrä valkoviiniä, punaviiniä ja kuohuviiniä. (Laskemista hankaloittaa se, että viinitarjoilun alkaessa Mäkinen oli matkalla sairaalaan kuumeen kourissa, ja on täten vain huhupuheiden varassa siitä pohjattomasta viinikarahvista, joka kiersi pöytää kanapeiden jäljessä.) Heiskasen havaintojen mukaan, vastoin suomalaista tapaa jossa viinitarjoilu on usein asetettu cocktail-tilaisuuden alkaessa pöydälle ja lasien määrän hupenemisen voi omilla silmillään havaita (ja luonnollisesti käyttäytyä sen mukaisesti), tulivat viinit Australiassa janoisen luokse tarjoilijapoikien ja -tyttöjen käsivarsilla, nätisti tarjottimelle aseteltuina. Uudestaan ja uudestaan.

Australiassa osataan siis todella huolehtia vieraiden viihtymisestä. Pientä miinusta siitä, että lounasjuomana oli ainoastaan mehua. Ei pieni lasi viiniä ole koskaan kenenkään (konferenssi)suoritusta haitannut.

Konferenssiohjelman ulkopuolinen vapaa-aika 

Siellä se meri siintää.

Yleensä kaksipäiväisissä konferensseissa ensimmäisenä iltana konferenssimaksuun kuuluu jonkin sortin drinkkitilaisuus ja toisena iltana, ts. konferenssin jälkeen, mennään baariin omakustanteisesti. Näin tehtiin myös Australiassa. Heiskanen oli harjoitellut jo kotona lausetta ”Tuu Vosters pliis, one vor iits hand. It is so hot here, ju nou, it is vinter in Vinland.”, mutta pettymykseksi baarien hanasta valui Fostersin sijaan muita olutmerkkejä (kalliiseen hintaan), ja lause jäi käyttämättä.

Konferenssiaikojen ulkopuoliseen ohjelmaan kuuluivat oleellisesti myös meri ja matkamuistoiksi ostetut pehmokoalat ja -kengurut, bumerangit ja didgeridoot. Moni asia kuitenkin erottaa loman ja kongressimatkan. Ei ole sama mennä merenrantaan konferenssiajasta varastetun kahden tunnin aikana, koskettaa merta sukkahousun kärjellä ja palata takaisin, kuin viettää päivä rannalla. Mutta niin, meri se silti oli.
  

Saatujen käyntikorttien määrä
 
3 + 6 ja yhteensä kolme keskustelua mahdollisesta työskentelystä Australiassa tai Uudessa-Seelannissa. (Annettujen käyntikorttien määrä 0. Syynä olemassa olevien käyntikorttien määrä, joka on 0. Yliopistobyrokratia pilaa tulevaisuutemme kaukomaissa.)

Ylipäänsä ihmiset sekä Sydneyssä että Melbournessa olivat kovin ystävällisiä, puheliaita ja mukavia. Ihan aina ei tiennyt, puhuiko yliopiston korkeimmalle johtajalle vai satunnaiselle konferenssivieraalle, mutta joka kerta keskustelut olivat mielenkiintoisia, ja keskustelutoveri vaikutti oikeasti kiinnostuneelta sinusta ja tutkimuksestasi. Ja omasta tutkimuksestaanhan ei voi koskaan puhua liikaa. Vai voiko?

Katso sitä kuvaa!

Kirjoitan tällä hetkellä artikkelia nettikameroiden hyödyntämisestä valvontatarkoituksiin. Nettikamerat ovat sinänsä hauska juttu (Mäkinen, 2012). Niitä käytetään mitä erilaisimpiin tarkoituksiin, kuten kaupunkien  ja kaupunginosien paikkamarkkinointiin, liikenne- ja säätiedotukseen ja eläinten katsomiseen. Tämä on varmasti monelle valtsikalaiselle tuttu paikka, mutta kuinkahan moni oululainen on tiennyt päätyneensä tämän kameran kuvaan.  

Nettikameroita käytetään myös näennäisen läpinäkyvyyden varmistamiseksi. BBC uutisoi hiljattain Vladimir Putinin ehdotuksesta asentaa nettikamerat vaalihuoneistoihin Venäjällä. Ehdotus pohjautuu marraskuisten parlamenttivaalien 'ääntenlaskentahässäkkään', jonka jälkimainingeissä Putin halusi varmistaa, että sama ei toistu presidentinvaaleissa. Tämän seurauksena Siperiaan vedetään satoja kilometrejä nettikaapelia, jotta maassa voidaan järjestää 'avoimet ja rehelliset vaalit'. Tarkoitus hyvä, mutta keinot, niin, niitä keinoja voisi vielä harkita. 

Nämä kamerat sikseen, puhuttaessa nettikameroiden hyödyntämisestä valvontaan on kaksi esimerkkiä, joista on aina aloitettava. Ja näillä aloitan myös omalta osaltani tämän blogin pienet huomiot maailmasta pl. kaikki paitsi valvonta ja rahapelaaminen. Kyseessä ovat toki Texas Virtual Border Watch Programme ja InternetEyes-sivusto. Jos tiedät, mistä näissä on kyse, skippaa ihmeessä seuraavat kaksi kappaletta.

Texas Virtual Border Watch programme on ollut toiminnassa vuodesta 2008. Kyseessä on Texasin rajavartiolaitoksen ja yksityisen yrityksen (BlueServo) yhteistyöhanke, jossa Yhdysvaltain etelärajalle, Texasiin on asetettu kameroita joiden välittämää livekuvaa pääsee seuraamaan mistä tahansa päin maailmaa Internetyhteyden avulla. Ohjelman väitetään tähtäävän rikollisuutta ja erityisesti huumeita vastaan, eikä koskevan niinkään laitonta maahanmuuttoa. Kenelle tahansa järkevälle ihmiselle lienee kuitenkin itsestään selvää, että kameroiden tarkoituksena on myös estää liikkumista rajan yli, ja toki tuon liikehdinnän suunta on myös jokseenkin selvä. Koska valvottavaa rajaa on satoja kilometrejä, on selvää ettei kuvassa tapahdu useinkaan yhtään mitään. Kameroiden katsominen on itse asiassa tylsääkin tylsempää hommaa. Ironisinta on kuitenkin se, että raja, jota on äärimmäisen tylsää katsella on samalla raja, jota on äärimmäisen vaarallista ylittää. (Kiinnostuneille: Hille Koskela tiivistää asian osuvasti täällä). 

InternetEyes-sivusto puolestaan on täysin yksityisen yrityksen ylläpitämä. Se on virtuaalinen ilmoitusjärjestelmä, jossa rekisteröitynyt käyttäjä pääsee katsomaan livekuvaa yksityisistä kaupoista ja muista järjestelmään ilmoitetuista tiloista. Käyttäjä joutuu maksamaan katsomisestaan nimellisen 12,99 punnan vuosimaksun. Mikäli katsoja näkee valvontakameran kuvassa jotain epäilyttävää, hän voi halutessaan ilmoittaa siitä ohjelman kautta tilan hallinnoijalle. Tilan omistaja tarkistaa tilanteen, ja mikäli ilmiantaja oli oikeassa ja kuvassa todella tapahtuu jotain laitonta, ilmiantaja saa tililleen pisteitä. Kuukausittain tarkkaavaisimmat katsojat palkitaan rahallisesti. 

Näitä kameroita voi käyttää esimerkkinä monesta asiasta.

Ensinnäkin valvonta on muuttunut. Hyvin perinteinen näkemys kameravalvonnasta on se, että kameran kuvaa ohjataan monitorihuoneeseen, jossa vartija tai muu rajattu katsojajoukko tarkkailee kuvaa. Tämä perinteinen tapa hoitaa valvonta on kuitenkin saanut rinnalleen monia erilaisia keinoja. Kukaan ei välttämättä katso kameran kuvaa aktiivisesti, kamerat saattavat myös olla tallentavia. Toisaalta rikki menneitä kameroita jätetään usein paikoilleen luomaan illuusiota turvallisuudesta.  Ruokakaupoissa kameramonitorit ovat kassalla, jossa kaikki näkevät ne. Näillä yllämainitsemillani sivustoilla kuka tahansa jolla on aikaa ja tietokone sekä nettiyhteys käytössään voi katsoa kameran kuvaa.

Toiseksi valvonta on yhä enemmän osa ihmisten arkipäivää ja ihmiset myös osallistuvat siihen aktiivisesti sekä valvomalla toisiaan, että antamalla omia tietojaan eteenpäin vapaaehtoisesti. Ihmiset kuvaavat videoita tapahtumista ja laittavat niitä Youtubeen, he lähettävät ottamiaan kuvia lehteen tai linkkaavat tapahtumia Facebook-sivuilleen. Valvonnan lisääntymistä ei välttämättä aina edes tajuta. Alkuvuodesta iäkäs nainen kuoli ruokamyrkytykseen syötyään pilaantuneita oliiveja. Suurin osa samasta erästä oliivinsa ostaneista pystyttiin jäljittämään kauppojen kanta-asiakaskorttien avulla.

Kolmanneksi (tähän väliin mainitsisin sen uusliberalismin, jos se ei nostaisi kaikkien karvoja pystyyn).

Neljänneksi, ja tämä on ehkä hauskinta, eh, on valvonnan muuttuminen peliksi ja leikiksi. Tästä on toki näiden kahden Internetsivun ohella miljoonia muitakin esimerkkejä. Mitä muuta esimerkiksi Facebook, Foursquare, HeiaHeia, Twitter, Google-imperiumi tai sadat  päivittäin käytetyt iPhone-sovellukset ovat, kuin viatonta hauskanpitoa, jonka oheistuotteena meistä kerätään käsittämätön määrä tietoa?

Ehkä silti omasta mielestäni näissä kameroissa kiinnostavinta on kysymys siitä, miten pitkälle tämänkaltainen kehitys voi mennä? Voiko rekisteröitynyt käyttäjä jatkossa tarkkailla esimerkiksi lentokenttiä, vankiloita tai kouluja?  Toisaalta kehen tämä valvonta kohdistuu? Koulutettujen ammattilaisten voisi luulla tarkkailevan kaikkia asianmukaisesti ja kohdentavan katseensa kiellettyihin toimintoihin (toki olisi naiivia uskoa että näin todella aina on). Mutta kun ’valvojaksi’ pääsee kuka vain, kohdistuuko valvonta yhä enemmän jo ennestään marginalisoituneihin ryhmiin?

Ja lopulta: jos valvonnan ohessa on mahdollista tienata vähän rahaa, saada hauskuutta elämäänsä tai saada tuntea olevansa osa yhteiskuntaa, ketä nämä esittämäni kysymykset lopulta kiinnostavat?