Konferenssi-suomi sanakirja

Toim. huom.: Pohjautuu huhu- ja kuulopuheisiin, Internetiin sekä uniin. EI perustu Heiskasen-Mäkisen omiin saati tutkijakollegoiden kokemuksiin.

”Olin työmatkalla viime viikolla.”

= Konferenssi! Konferenssi!!

”Konferenssi kesti kaksi päivää.”

= Olin matkalla viikon.

”Lentomatkustaminen on aina kuluttavaa.”

= Hyödynsin ilmaista alkoholitarjoilua reilusti, kuten yleensä.

”Puhujat olivat toinen toistaan kovatasoisempia.”

= Oli siellä muutama ihan hyvä paperi.

”Pääpuhujalla oli monia mielenkiintoisia näkökohtia.”

= Jotka kertoisin, jos olisin a) ollut hereillä ja b) ymmärtänyt ne.

”Tapasin kaikkia uusia ihmisiä.”

= Oli kivaa nähdä samoja naamoja kuin edellisissä konferensseissa.

”Konferenssin todellinen hyöty oli verkostoitumisessa.”

= Istuin baarissa muiden tutkijoiden kanssa.

”Cocktail-tilaisuudessa sain mahdollisuuden keskustella muiden osallistujien kanssa tutkimuksestani.”

= Keskustelin lähinnä viiniä tarjoilevan henkilön kanssa.

”Lauantaina ohjelmassa ei ollut tutkimusaiheeseeni erityisesti liittyviä esityksiä”

= Tutustuin perjantai-iltana konferenssikaupungin yöelämään.

”Siis työmatkojahan nämä ovat.”

= Harvoin olen ollut niin krapulassa.

”Aika raskas reissu kuitenkin”

= Aika raskas reissu kuitenkin.

Työryhmäesityksen anatomiaa

Olennainen osa väitöskirja- ja tutkimustyötä ovat tutkimuksen etenemisestä (se etenee!!) kertominen ja muiden esitysten kuunteleminen työryhmissä eri konferensseissa. Pilkomme nyt osiin kokemuksiamme hyvästä (ja huonosta) esityksestä.

Konferenssiesityksen ytimenä on tutkimuksen suunnitelma, toteutus tai tulokset. Muuhun voidaan suhtautua kummeksuen. Esityksessä kerrotaan yleisölle jostakin osasta tutkimusta, ja sitä tukee usein PowerPoint-setti. Visualisointi PP:n avulla on mielestämme aina järkevää, koska jos esityksen pitäjä puhuu englantia esimerkiksi vahvalla venäläisellä (tai suomalaisella…) aksentilla, saattaa pelkästään puhutun esityksen kuunteleminen osoittautua haasteelliseksi. Itse puhujaa tämä ei tosin aina tunnu haittaavan, ja olemmepa joskus todistaneet myös esityksiä joissa tutkija lukee konferenssipaperinsa sellaisenaan yleisön edessä, lisäämättä siihen (tai poistamatta siitä) mitään. Tähän Heiskanen-Mäkinen ei vielä ole uskaltanut ryhtyä, varsinkin kun se usein nimenomaisesti kielletään konferenssien ohjeistuksissa. Ja me suomalaiset noudatamme ohjeistuksia.

Kokemustemme mukaan PowerPoint-esityksen tekeminen alkaa muodostamalla noin viisikymmentä sekavaa diaa, sisältäen muun muassa ison joukon aikaisemmissa esityksissä käytettyjä dioja ja lisäksi tusinan verran sekalaisia huomautuksia, kuten ”tähän se teoria” ja ”joku kiva kuva”. Vähitellen dioja on karsittava, koska usein esityksen pituus ei saa ylittää kahtakymmentäviittä minuuttia, ja puoli minuuttia diaa kohti osoittaisi todellisia nopeuspuhujan lahjoja. Nyrkkisääntönä olemme pitäneet, että diojen määrän ei kannata olla suurempi kuin esitykselle varattujen minuuttien määrä.

Kysymys siitä millaisia asioita PP-esitykseen laitetaan on mielenkiintoinen. Yhden kulttuurin mukaan settiin laitetaan vain muutama kuva tai kaavio, jotka tukevat puhuttua esitystä. Mitä raflaavampia kuvia, sitä varmempi yleisön kiinnostus. Kun seuraavan kerran tuntuu siltä ettei esitys etene, aiomme lisätä siihen kuvia esimerkiksi ”kuumasta kuntogurusta joogaamassa alusvaatteissaan”. Jos tiedeyhteisö ei tälle lämpene, niin sitten ei kyllä millekään.

Toinen koulukunta, Suomessa enemmän vallalla oleva, kannattaa diaesityksen rakentamista puhutun esityksen mukaisesti niin, että se sisältää tärkeimmät pointit kirjoitettuna. Harmillisen usein kuitenkin käy niin, että puhujan mielestä siinä omassa esityksessä tärkeimmät pointit muodostuvat kaikesta mitä hän sanoo. Ensimmäisillä konferenssikerroilla tuloksena saattaakin olla 40 kalvoa kasin kirjoituskoolla pikapuhuttuna 29 minuutissa ja ”anteeksi, johtopäätökset jäivät nyt ajan puutteesta johtuen kertomatta”. Yes, we have been there.

Esityksen muodostaminen on tasapainoilua näiden kahden näkemyksen välillä – kumpikaan liioiteltuna ei toimi. Parhaimmat esitykset yhdistävät näitä kahta koulukuntaa.

Tässä kuitenkin koulukunnasta riippumatta kolme esityksen rakenteeseen liittyvää seikkaa, jotka olemme havainneet käteviksi.  

1. Raflaava otsikko
Otsikko on oikeasti todella tärkeä. Parhaita otsikoita ovat hassut sanaleikit, kuten sellaiset joissa ANT-lyhennettä käytetään muurahais-merkityksessä, tai sellaiset joissa yhdistetään jännittävällä tavalla vaikkapa tutkimusaihe (Paasikiven-Kekkosen linjan vaikutus maidon hintaan 1960-luvulla) ja menetelmä (etnografia).





2. ”Tässä esityksessä puhun teille…”  -dia
Kyllä, tämä kuulostaa vähän tylsältä, mutta ihmisten (meidän) on yleensä helpompi keskittyä asiaan, jos he tietävät mihin asia on menossa.  Toki sisällysluettelosta joku saattaa myös kuvitella, että tutkija itse tietää mihin esitys on menossa.  Ja se on aina plussaa!   

 3. Viimeisen dian kiitokset
Näitä näkee yllättävän harvoin niiden selvästä nerokkuudesta huolimatta. Kun vapisevin äänin lopulta pääsee esityksen loppuun ja keskittyy vastaamaan kysymyksiin (seuraava anatomia-palsta muuten käsittelee näitä kysymyksiä!), on hyvä että taululle heijastumaan jäävässä viimeisessä diassa on nimesi, yhteystietosi ja parhaassa tapauksessa myös esityksen aiheesta kirjoittamasi julkaisut sekä joku kiva kuva. Kuva auttaa erityisesti niissä tilanteissa, joissa esityksesi ei ole herättänyt juurikaan kysymyksiä. Silloin aina joku voi viitata ja kysyä onko tuo luminen maisema Suomesta. Sitä on sitten mukava yhdessä hymistellä

Lopuksi haluamme mainita lyhyesti PowerPointin haastajasta. Moni tutkija lienee jo nyt nähnyt ainakin yhden Prezi-esityksen, joka on PowerPoint-esityksille rinnakkainen muoto. Heiskasen-Mäkisen virallisen linjauksen mukaan hyvin tehdyt Prezit ovat ”totally cool”. Itse emme ole vielä siirtyneet pois PowerPointeista, mutta tämä ei johdu siitä että meillä olisi ollut vaikeuksia Prezi-esityksen ajatusmaailman ja tekniikan hahmottamisessa. Ei toki, tietoisesti olemme päättäneet pitäytyä näissä perinteisemmissä teknisissä muodoissa.

Kuukauden kirjavinkki

Anna Funder: Stasiland. Stories from behind the Berlin Wall

Julkaistu kahdessakymmenessä maassa. Käännetty kuudelletoista kielelle. Voittanut Samuel Johnson Prize for Non-Fiction  -tietokirjapalkinnon julkaisemistaan seuraavana vuonna (2004). Tällä kirjalla on helppo aloittaa kuukauden kirjavinkki -palstamme.

Tiedättehän kliseen siitä, kuinka kirja vie mukanaan ensimmäisestä sivusta alkaen. Australialaissyntyisen Anna Funderin kirja ihmiskohtaloista Itä-Saksassa tekee juuri näin. Alkaen krapulaisen Funderin metromatkasta Aleksanderplatzille, kuljeskelusta jonka aikana hän pohtii krapulansa olemusta, lapsuuttaan ja sitä, miksi hän oikeastaan kiinnostui Saksasta ja maan menneisyydestä, päättyen hurjan matkan kautta viimeisille sivuille, joilla puheenvuoro annetaan rantojen miehille joiden mukaan ennen kaikki oli paremmin, sillä ’mitä hyötyä on vapaudesta matkustaa jos ei ole rahaa matkustaa’ – tämä kirja todella vie mukanaan.

Funder kertoo uhkarohkeista pakoyrityksistä muurin yli, vanhoista miehistä jotka yhä vihaisina uskovat entisaikojen palaavan, Stasin keräämistä hajunäytteistä jotka säilöttiin purkkeihin, tavallisista ihmisistä joiden perheen muuri erotti, televisio-ohjelmista joita propagandakoneisto tuotti, teini-ikäisistä joita yritettiin suostutella vakoojiksi, vaimoista joiden miehet ”tappoivat itsensä” pidätysselleissä joissa ei oikeasti ollut välineitä tämänlaisen teon tekemiseen. Hän kertoo omista humalaisista illoistaan ja krapulaisista aamuistaan, yrittäen ymmärtää mitä maassa oikein tapahtui, ja mitä se tarkoittaa niille ihmisille jotka elivät ja elävät sitä aikaa edelleen. Ihmisille, kuten tässä elämästään kertova Julia:

”It has to do with how I can’t subject myself to any sort of authority. It’s now to the point where I can’t commit myself to coming anywhere on time – as you saw. I just can’t have structure imposed on me.”

Tämä kirja on hieno, hieno, hieno.

Lukekaa se. On siinä vähän sitä valvontaakin, tiedättehän. Ja Berliini-fiilistelyä, jos sellaisesta tykkää.

Liisa

P.S. Erityiskiitos siitä, että opin miten sana haemorrhage kirjoitetaan. I would never have known.

Heiskanen-Mäkinen vice versa

Jokainen aloitteleva väitöskirjan tekijä kammoaa yhtä kysymystä: ”Niin mistä sä teitkään sitä sun väitöskirjaasi.” 

Älkää nyt käsittäkö väärin, kaikki puhuvat omasta tutkimuksestaan mielellään vaikka tuntikausia, mutta ne tilanteet, joissa tämä kysymys esitetään, ovat yleensä sellaisia joissa vastauksen odotetaan kestävän tuntikausien asemesta sellaiset 7 sekuntia. Lisäksi kysyjää ei useinkaan kiinnosta niinkään vastaus vaan takanasi oleva boolikulho, ja hän harvemmin tietää tutkimuksesi aihepiiristä yhtään mitään. Kun esitettyyn kysymykseen vastaa jotain, oikeastaan mitä tahansa, seuraa jatkokommentti ”aaa, siis tutkit tätä ja tätä” joka on aina aivan eri asia kuin mitä olet oikeastaan tarkoittanut. Vielä pahempi tilanne on, jos kysyjä todella tietää aiheestasi jotain, jolloin hän pystyy arvioimaan jokaisen sanomasi sanan ja asettamaan sen kontekstiin. Huh, konteksti, tutkijan pahin vihollinen.

Ratkaisuna tähän monet ovat kehittäneet tutkimuksestaan yhden yleispätevän lauseen, joka saattaa kyllä tarkoittaa jotain. Ymmärrys, tulkinta ja muistaminen ovatkin sitten toinen juttu.

Jotta Heiskanen-Mäkinen ei uusintaisi tätä toimintamallia, ja myös osittain testataksemme (toistaiseksi) täydellistä yhteistyötämme, päätimme kokeilla mitä me osaamme kertoa toistemme väitöskirjatöistä. Seuraavissa kappaleissa siis täydennämme tummennetut lauseet koskien toistemme tutkimuksia, Heiskanen kertoo Mäkisen työstä ja Mäkinen Heiskasen työstä. You get the picture. Jos tämä ei mene täysin pieleen, analysoimme lopussa mitä sitä oikeastaan on tullut ymmärrettyä.

Heiskasen väitöskirja: Panoksena hyvinvointi (hieno työotsikko muuten!)

Heiskanen tekee väitöskirjaa rahapelaamisesta. Hän on erityisesti kiinnostunut ongelmapelaajista tai oikeastaan ongelmapelaamisesta sosiaalipoliittisena ja yhteiskunnallisena ilmiönä. Heiskanen tutkii sitä, miten peliongelmat vaikuttavat kokonaisvaltaisesti pelaajan hyvinvointiin. Väitöskirjan keskeinen tutkimuskysymys on haastava määritellä tarkkaan, mutta liittyy varmasti siihen, minkälainen ilmiö ongelmapelaaminen on. Esimerkiksi kuinka laajalle levinnyttä se on, minkälaisia ongelmia ongelmapelaaminen aiheuttaa yksilön hyvinvoinnille (esim. sosiaaliset suhteet, talous, työelämä jne.) ja miten näihin hyvinvointivajeisiin voitaisiin puuttua jatkossa entistä tarkemmin. Lisäksi satunnaisissa keskusteluissa Heiskanen pohtii usein sen oikeudenmukaisuutta että yhteiskunta kerää pelien kautta rahaa myös niiltä, joilta pelit vievät kaiken. 

Kyseisen aiheen tutkiminen on tärkeää, koska peliongelma ei ole yksittäinen ongelma, vaan on usein yhteydessä moniin muihin sosiaalisen elämän ongelmiin. Lisäksi on olennaista pohtia sitä, että joidenkin tutkimusten mukaan (tähän Heiskanen laittaisi lähteen) hyvin pieni joukko kaikista pelaajista pelaa suuren osan kaikista pelatuista rahoista. Siten on mahdollista, että juuri kaikkein heikompiosaisimmat, ne joille pelaaminen on ongelma, päätyvät menettämään paljon muita enemmän. Tämä ei varmaankaan mene ihan näin, mutta en nyt täsmälleen muista miten. Heiskasen tutkimusta kannattaisi rahoittaa, sillä ongelmapelaaminen on tärkeä sosiaalipoliittinen aihe, uudenlainen yhteiskunnallinen ongelma, johon puuttumiseen vaaditaan lisätietoa ja tutkimusta. Lisäksi toistaiseksi pelailua on tutkittu kaikenlaisista hassuttelunäkökulmista, siellä Tampereellakin on se joku pelitutkimuslaitos, missä ne vaan WoWittaa päivät pitkät ja ehkä kaljaakin juovat eivätkä istu kaikkia päiviä arkistossa, kuten Heiska on tehnyt viime viikkoina. (No okei, yhdet kaljat juotiin lounaalla toissaviikolla.)

Tähän mennessä Heiskanen on saanut aikaan yhden julkaisun THL:ssä nettiriippuvaisuudesta. Lisäksi Heiskanen on puhunut ainakin kahdessa kotimaisessa konferenssissa ja yhdessä kansainvälisessä tapaamisessa tutkimuksestaan. Parhaillaan Heiskanen kirjoittaa paperia konferenssiin joka on briteissä huhtikuussa. Lisäksi Heiska on aktiivinen osapuoli Heiskasen-Mäkisen linjassa. Go Heiska! Heiskasen suurimmat haasteet ovat olleet aineiston hankkiminen, joka vaikuttaa yllättävän työläältä. Heiskanen kuitenkin handlaa tilanteen hyvin, kuten aina.

Populaari kadunmiehen lyhennys Heiskasen aiheesta olisi: onko se reilua, että valtio ottaa köyhiltä rahat pois hassuttelun ja hauskanpidon nimissä? Won’t someone please think of the problem gamblers?!

Heiskasen kommentit Mäkisen tietouteen: Selvästi Mäkinen on kuunnellut tarkasti ajatuksiani ja esittää väitöskirjani lähtökohdat mielenkiintoisista näkökulmista. Kokeilu on ainakin tähän saakka siis onnistunut! Mäkisen tiivistys herättää kuitenkin miettimään, suhtaudunko aiheeseeni liian ryppyotsaisesti ja pauhaan liikaa ongelmapelaajien asemasta rahapelijärjestelmässä? Ehkä minunkin pitäisi vähän kokeilla WoWia (tai edes Mahjongia), ja päästää tutkimukseeni kulttuurisia näkökantoja?

Mäkisen väitöskirjan otsikko on englanniksi ja niin kovin monisanainen, että en sitä kuollakseni muista. Muistan, että se on tosi hyvä, ja että siinä mainitaan sanat responsibilization ja surveillance. Alussa on nokkela kysymys.

Kollega Mäkinen viereisessä huoneessa kirjoittaa väitöskirjaansa liittyen valvontaan, valvonnan vastuisiin ja sen uusiin muotoihin, erityisesti nettikameroihin liittyen. Mäkisen keskeinen tutkimuskysymys muotoutuu valvonnan vastuuttamisen ja valvonnan arkipäiväistymisen kautta. Hän tutkii väitöskirjassaan valvonnan muotoja tavallisessa elämässä ja sitä, miten valvonnan vastuut jakautuvat – ja kuka ne jakaa. Mäkisen väitöskirjatyöhön liittyy olennaisesti myös esimerkiksi vaalikopissa Venäjällä seksiä harrastavien ihmisten katseleminen Youtubesta. Kuka valvoisi Mäkistä?

Aiheen tutkiminen on ensisijaisen tärkeää, koska valvonta lisääntyy ja tulee yhä enemmän osaksi jokapäiväistä elämäämme. Valvonnan eri muotoja tulee tutkia, jotta pystymme ensinnäkin huomioimaan ne ja toisekseen esittämään niitä kohtaan kritiikkiä. Tallennumme päivittäin mitä moninaisimmille kameroille, mutta sen lisäksi käytämme valvontaa enenevissä määrin itse. Elämmekö pian vuodessa 1984 Orwellin tapaan, vai sijoittuuko valvonnan lisääntyminen kivuttomasti ajatusmaailmaamme?

Mäkisen tutkimuksen rahoittajat ovat sijoittaneet resurssinsa hyvään kohteeseen, koska meidän tulee tutkia sitä maailmaa jossa elämme ymmärtääksemme sitä paremmin. Mäkisen tutkimusta kannattaisi rahoittaa, koska valvonnan muotojen ja sen vastuiden tutkiminen on ajankohtaista ja yhteiskunnallisesti hyödyllistä, ja tuloksia voi hyödyntää myös päätöksenteossa, ainakin ideologisesti päätöksenteon taustalla. Ja onhan se kiva, että tyhjää venelaituria tai opiskelijoiden kahvinkeitintä aina joku silloin tällöin vilkaisee, nimittäin Mäkinen ruudun takaa.

Tähän mennessä Mäkinen on osallistunut aktiivisesti keskusteluihin valvonnasta ja sen tutkimisesta yhteiskuntatieteissä sekä valvontaan liittyvissä että sosiaalitieteiden konferensseissa. Mäkinen tuntee jo hyvin tutkimuskenttäänsä, ja on vakiinnuttamassa paikkaansa oman tutkimuksensa ja lähtökohtiensa kautta tällä kentällä. Kuumeisesti Mäkinen myös kirjoittaa ensimmäisiä artikkeleitaan, jotka ilmestyvät aiemmin kuin arvaisikaan. Juuri eilen Mäkinen allekirjoitti ensimmäisen sopimuksensa kokoomateoksessa ilmestyvästä artikkelista, josta palkkioksi hän tulee samaan yhden (1) kappaleen kyseistä teosta. Rikkaat tutkijan kissanpäivät ovat siis vielä edessä.

Suurimmat haasteet Mäkisen väitöskirjaprosessissa liittyvät teoreettisen viitekehyksen muotoutumiseen (eikö meillä kaikilla?). Sijoittaako empiirinen aineisto vastuuttamisen keskusteluihin tai kansalaisuuden teorioihin? Kenellä valta on – vai onko se todella siellä prosesseissa, ja paluu Monsieur Foucault’hon edessä? Mäkisen pohdinnat aiheesta antavat kuitenkin viitteitä siitä, että teoreettisia läpimurtoja on vielä luvassa.

Kadunmies lyhentäisi Mäkisen väitöskirjan aiheen ”Valvonnan vastuiksi ja uusiksi muodoiksi”, ja väitöskirjasta on sen valmistuttua iloa ja hyötyä varmasti jokaiselle (kameralle tallentuneelle) tallaajalle. Tärkeä käsite Mäkisen väitöskirjassa on ”schmurveillance”, joka viittaa alkuperäiseen termiin ”surveillance”, mutta on rutkasti hauskempi.

Mäkisen kommentit Heiskasen kuuntelutaitoihin: Heiskanen osuu asian ytimeen. Vastuuttaminen schmastuuttaminen valvonnan hupi- ja iloittelukäytöt ovat olleet kovin lähellä sydäntäni viime aikoina – olenkin onnellinen että Heiskanen muistutti minua vähemmälle huomiolle jääneestä schmurveillance -käsitteestäni. Aion nostaa sen seuraavan konferenssiesitykseni otsikkoon. Teoreettisen viitekehyksen muotoutumisen haasteellisuudesta voinen todeta, että viimeksi tänään suunnittelin keskeisimmän tutkimusteemani vaihtamista. Vanhat faktat tullaan pian siis korvaamaan uusilla, paremmilla faktoilla.

”G’day mate!”

Olimme molemmat niin onnekkaita, että pääsimme tänä talvena hetkeksi pakoon Suomen kylmyyttä, ja mikä parasta, kaikista maailman paikoista AUSTRALIAAN VOI VELJET. Maalla onkin siis kunnia olla tapahtumapaikkana ensimmäiselle ’arvioita konferenssien vapaa-ajanohjelmasta’ - palstallemme. 

Mäkinen on haastava nimi nimilappujen tehtailijoille.

Heiskanen osallistui Melbournessa järjestettyyn rahapelialan konferenssiin marraskuussa ja Mäkinen valvontaa käsittelevään konferenssiin Sydneyssä helmikuussa

Sydneyssä ja Melbournessa vasta kovaa tiedettä tehdäänkin, mutta tutkimus sikseen, arvioimme edellä mainittuja konferensseja seuraavissa kategorioissa:

1. Konferenssien tarjoilut
2. Konferenssiohjelman ulkopuolinen vapaa-aika
3. Saatujen käyntikorttien määrä

Konferenssien tarjoilut 

Australialaiset ilmiselvästi pitävät täytetystä leivästä, koska neljää erilaista leipää oli tarjolla lounailla sekä Melbournessa että Sydneyssä. Lisäksi oli mm. hedelmiä, nuudelisalaattia ja seesamikanaa. Lounas koostui lähinnä asioista, joita voi syödä seisaaltaan ja yhdellä kädellä. Joissain tapauksissa (jos esimerkiksi hotellin aamiainen olisi maksanut 32 dollaria, eikä ennen aamun sessioita ehtinyt Subwayhin, koska oli nukkunut niin myöhään kuin mahdollista johtuen edellisen illan iltaohjelmasta) kahdella kädellä, kulman takana, niin paljon kun suuhun kerralla mahtui. Asteikolla yhdestä kasipuoleen arvioimme australialaisen konferenssilounaan seiskan veroiseksi.

Cocktail-tilaisuuksilla oli tarjolla yhteensä määrätön määrä valkoviiniä, punaviiniä ja kuohuviiniä. (Laskemista hankaloittaa se, että viinitarjoilun alkaessa Mäkinen oli matkalla sairaalaan kuumeen kourissa, ja on täten vain huhupuheiden varassa siitä pohjattomasta viinikarahvista, joka kiersi pöytää kanapeiden jäljessä.) Heiskasen havaintojen mukaan, vastoin suomalaista tapaa jossa viinitarjoilu on usein asetettu cocktail-tilaisuuden alkaessa pöydälle ja lasien määrän hupenemisen voi omilla silmillään havaita (ja luonnollisesti käyttäytyä sen mukaisesti), tulivat viinit Australiassa janoisen luokse tarjoilijapoikien ja -tyttöjen käsivarsilla, nätisti tarjottimelle aseteltuina. Uudestaan ja uudestaan.

Australiassa osataan siis todella huolehtia vieraiden viihtymisestä. Pientä miinusta siitä, että lounasjuomana oli ainoastaan mehua. Ei pieni lasi viiniä ole koskaan kenenkään (konferenssi)suoritusta haitannut.

Konferenssiohjelman ulkopuolinen vapaa-aika 

Siellä se meri siintää.

Yleensä kaksipäiväisissä konferensseissa ensimmäisenä iltana konferenssimaksuun kuuluu jonkin sortin drinkkitilaisuus ja toisena iltana, ts. konferenssin jälkeen, mennään baariin omakustanteisesti. Näin tehtiin myös Australiassa. Heiskanen oli harjoitellut jo kotona lausetta ”Tuu Vosters pliis, one vor iits hand. It is so hot here, ju nou, it is vinter in Vinland.”, mutta pettymykseksi baarien hanasta valui Fostersin sijaan muita olutmerkkejä (kalliiseen hintaan), ja lause jäi käyttämättä.

Konferenssiaikojen ulkopuoliseen ohjelmaan kuuluivat oleellisesti myös meri ja matkamuistoiksi ostetut pehmokoalat ja -kengurut, bumerangit ja didgeridoot. Moni asia kuitenkin erottaa loman ja kongressimatkan. Ei ole sama mennä merenrantaan konferenssiajasta varastetun kahden tunnin aikana, koskettaa merta sukkahousun kärjellä ja palata takaisin, kuin viettää päivä rannalla. Mutta niin, meri se silti oli.
  

Saatujen käyntikorttien määrä
 
3 + 6 ja yhteensä kolme keskustelua mahdollisesta työskentelystä Australiassa tai Uudessa-Seelannissa. (Annettujen käyntikorttien määrä 0. Syynä olemassa olevien käyntikorttien määrä, joka on 0. Yliopistobyrokratia pilaa tulevaisuutemme kaukomaissa.)

Ylipäänsä ihmiset sekä Sydneyssä että Melbournessa olivat kovin ystävällisiä, puheliaita ja mukavia. Ihan aina ei tiennyt, puhuiko yliopiston korkeimmalle johtajalle vai satunnaiselle konferenssivieraalle, mutta joka kerta keskustelut olivat mielenkiintoisia, ja keskustelutoveri vaikutti oikeasti kiinnostuneelta sinusta ja tutkimuksestasi. Ja omasta tutkimuksestaanhan ei voi koskaan puhua liikaa. Vai voiko?

Miltä tuntuu, kun DL lähestyy?

Rakkaat katselijat,

Ylpeänä esittelemme blogimme kolmannen vakiopalstan, 'Miltä tuntuu...' -kuvakatsauksen! Tässä tunnelmia deadlinen lähestyessä.

Olo on kiireinen, epätodellinen, häilyväkin.

Aina aikaa ei osaa ihan suhteuttaa lukemisen määrään. Seuraa ylilyöntejä.

TIEDÄN, että analyysin punainen lanka on täällä jossain. Se on vain kaivettava esille.

Lopulta ryhtyy vakavasti harkitsemaan vaihtoehtoisia tutkimuskysymyksiä: Kuka voisi kellot seisauttaa? Missä miehet ratsastaa? Kuka keksi rakkauden?

Abstraktin anatomiaa

Abstrakti on yksi tieteellisen kirjoittamisen tyylilaji, tarkemmin tutkimuksen tai esityksen tiivistelmä. Abstraktilla pyritään vakuuttamaan joku taho siitä, että oma tutkimus tulisi sisällyttää esimerkiksi konferenssiohjelmaan tai julkaistavaan kirjaan. Abstraktin maksimipituus on usein tarkoin määritelty, 250 sanan ollessa melko yleinen.

Tavallisimmin lähtötilanne abstraktin kirjoittamiselle on sähköpostilistalle tuleva konferenssikutsu. Kutsu sisältää aiheohjeistuksen lisäksi abstraktin lähettämisen deadlinen, joka on usein vähintään kuukauden päässä. Tämä tarkoittaa sitä, että asia unohdetaan ainakin kuukaudeksi. Deadlinen lähestyessä asiaa pohditaan satunnaisesti tuopin äärellä: Pitäisikö se abstrakti tehdä? Jos kyllä, mistä sen kirjoittaisi? Sinänsähän abstraktin tekemisen ei pitäisi olla vaikeaa, koska suunniteltu konferenssi on niin pitkän ajan päässä, että väitöskirjani työsuunnitelman mukaan minulla on silloin jo kaksi julkaisua valmiina. Kenellekään en tosin ole maininnut, että todellisuudessa tähän mennessä valmista tekstiä on vasta viiden rivin verran.  Jos siis tekisin abstraktin, kuinka tarkkaan uskaltaisin luvata kertovani, ja mistä? Miten voin kirjoittaa tiivistetysti tuloksista, joita ei vielä ole? Voiko abstraktin koostaa vain kysymyksistä?

Kun näitä asioita on mietiskellyt kuukauden, abstrakti kirjoitetaan lopulta päivässä. Se tehdään näin.

Abstrakti alkaa aloituskappaleella eli johdannolla, jossa voidaan esimerkiksi kuvailla tutkimuksen aihepiiriä ja itse tutkimusalaa tai kehitystä siihen tilanteeseen jota tutkimus koskee. Aloituksen tarkoitus on kiinnittää lukijan huomio – itse usein liitämme tähän kuvan omista, niin, hmm, siis kuvaamme ideaamme tiiviisti ja kiinnostavasti.

Jos tuleva esitys tai kirjan luku perustuu empiiriseen aineistoon, tulee abstraktissa kuvata tätä aineistoa, listata kysymykset joita sille esitetään sekä alustavat vastaukset näille. Tämä on luontevinta tehdä toisessa kappaleessa, jossa voi tarkentaa esityksen tai kirjoituksen viitekehystä, aineistoa, kysymyksiä ja mahdollisia tuloksia. Ongelmalliseksi muodostuu se, että usein abstraktit jätetään pitkiäkin aikoja ennen itse esitystä, ja etenkin alkuvaiheessa oleva jatko-opiskelija ei ole vielä kerännyt aineistoa kokonaan, ja siten ollen kysymykset saatika sitten vastaukset eivät ehkä ole täysin kirkastuneet.

Tässä tulemmekin abstraktin kirjoittamisen vaikeuteen: miten kirjoittaa vielä keskeneräisestä tutkimuksesta siten kuin se olisi valmiimpi; luvata tarpeeksi ympäripyöreitä mutta kertoa ajatuksistaan tarkasti ja tehokkaasti.

Tähän on yksinkertainen ratkaisu: ???

Kolmanneksi, abstrakti tulee lopettaa siten, että lukija jää kiinnostuneeksi ja tahtoo todella kuulla esityksen tai lukea aiheesta enemmän. Miksi juuri tämä tutkimus on olennaista? Miksi haluaisin mennä kuuntelemaan juuri tätä esitystä? Hyvä kikka on lopettaa abstrakti väitöskirjan olennaisimpaan tutkimuskysymykseen. Hyvällä tuurilla joku kuuntelijoista innostuu vastaamaan siihen.

Luonnollisesti abstraktissa tulee olla kohdallaan kaikki tieteellisen tutkimuksen osa-alueet: teoria, aineisto, kysymykset, etiikka jne. Samaan aikaan abstraktin itsessään tulee olla mielenkiintoinen ja pätevä.

Kuvattu tapa kirjoittaa abstrakti on melko perinteinen ja, no, tylsä. Tässä on vapaaseen käyttöön ideoita, joilla tehdä tiede vieläkin mielenkiintoisemmaksi:

1. Juomapeliabstrakti
Abstraktissa voi luvata juovansa shotin esityksessään aina kun väittää toisin, mitä on abstraktissaan väittänyt. Vaihtoehtoisesti voi luvata juovansa aina mainitessaan keskeisimmän käsitteensä. 
’Kuka pysyy tutkijan mukana?’

2. Abstrakti runomuodossa
Tuoretta presidentinrouvaamme kunnioittaakseen, voi abstraktin kirjoittaa runomittaan:
’Tutkimuksessa tässä, ovat pääosassa ihmiset rahapeliongelmissa.’
’Valvonta on pahaa, mutta onneksi Sauli säästää vastuuttamalla rahaa.’
Runon ei siis tarvitse olla hyvä.

3. Rehellinen abstrakti
Koska abstraktia kirjoitettaessa esityksen yksityiskohdat saattavat vielä olla hämärän peitossa, voi asian sanoa suoraankin:
’Aion esityksessä yhdistää aineistoni (jota minulla ei vielä ole) teoriaan x (jota en vielä tunne). Stay tuned.’

Siltä varalta, että abstraktin todellinen luonne jäi vielä epäselväksi, tässä teille tiivistettynä muutama Wikipedian antama merkitys sanalle:

• Todellisuutta jäljittelemätön.
• Erityisesti arkikielessä ja sävyltään kielteisenä: epähavainnollinen, vaikeatajuinen, hämärä.
• Ei suoranaisesti havaittavissa oleva eikä sellaisenaan todellisuuteen kuuluva.

Keitä me olemme väittämään vastaan?

(Tai ehkäpä: keitä me olemme näillä abstraktiohjeilla väittämään ylipäänsä?)